Kyyttövasikka oli pienempi ja sirompi kuin nykyisten rotujen vasikat. Jaksoin kantaa muutaman viikon ikäisen vasikan mummun nähtäväksi tupaan.
Myös emälehmät olivat kevytrakenteisempia. Voi sitä ryntäystä keväällä, kun ne pääsivät ensi kerran ulos! Ovenpielet ryskyen ne rynnistivät menemään.
Oli kovat voimainkoitokset, että mistä lehmästä tulee sen kesän johtaja. Sille pantiin yleensä sitten kello kaulaan (kellokas). Koko päivän ne jaksoivat juosta hännät pystyssä ympäri hakaa ennen kuin rauhoittuivat. Eivät nykyiset siihen pysty!
Lehmisavut tehtiin joka lypsykerta. Siinä ne rauhassa märehtivät ja odottivat lypsyvuoroaan. Karkeaa suolaa laitettiin kiville, josta ne sitten nuolivat sitä. Koivun ja lepän oksista tehtiin vastat, joilla ripsuttiin kylkiä ja mahan aluksia, jos oli paarmoja ja kärpäsiä, että ne sai lypsettyä.
Kerran ostettiin lehmä naapurista, eikä tiedetty sen tapoja. Menin ripsumaan sitä, jolloin se potkaisi minua päähän. Taju meni ja hengitys salpaantui. Sorkan jättämä jälki meni mustaksi ja sitten ajan kanssa kirjavaksi. Siitäkin selvittiin!
Möyrytautiahan niissä oli joskus. Ne piti hävittää, kun ne tulivat ihmisenkin päälle. Sellaisia elukan ostajia oli, jotka kiertelivät ostelemassa ja veivät teuraat jonnekin, en tiedä minne.
Syksyn perunatalkoisiin yleensä tapettiin vasikka talkooväen syötäväksi. Muutamissa taloissa oli sonni, ja kyläläiset käyttivät lehmänsä sonnin luona. Joskus oli useampikin lehmä päivässä, jopa kaksi lehmää samaan aikaan. Sitten tuli sonniosuuskunta, ja siitä se jalostus varmaan alkoi. 60-luvun alkupuolella taisi ruveta tulemaan ayrshire-lehmiä, sitten friisiläisiä ja liharotuja.
Eivät ne kyyttöjen maitomäärät kovin suuria olleet, 15 litraa ja ehkä ihan parhailla parikymmentä litraa.
Maito separoitiin kotona, ja kermat vietiin meijeriin hevoskyydillä pari kertaa viikossa. Vakituinen kermakuski piti olla, joka vei kyläkunnan kermat.
