Karjatieto karttuu kertomalla tarinoita Muistipankkiin
Riitta Raatikainen
"Meitä oli neljä siskosta, joista me kaksi keskimmäistä olimme hieman tummempia ja kasvot täynnä kesakoita sekä tummat kulmakarvat, kuten isälläkin. Näin me oltiin vähän kyyttöjen näköisiäkin. Vanhimpien sisarten oli opeteltava lypsämään mahdollisimman aikaisin, että vanhemmat voivat olla joskus lypsyaikaan poissa.
Sota-aikaan oli vaikeaa, kun ei ollut sähköä ja äiti hoiti yksin koko huushollin ja lapset. Oli pakko sitoa lapset kiinni vaikka pöydän jalkoihin navettatöiden ajaksi tai viedä mukanaan vasikkakarsinaan."
Näin kertoo rautalampilainen Aili Launonen Savon Sanomille lähettämässään kertomuksessa. Hänen tarinansa on yksi monista lehden Muistipankkiin kertyneistä kokemuksista.
Muistipankki kokoaa tietoa elämästä kyyttökarjan kanssa. Kirjoituksista piirtyy kuva vahvasta, terveestä ja niukalla ravinnolla toimeentulevasta rodusta. Hirvilahtelaisen Leena Krögerin muistoissa maatiaislehmät olivat "punakylkisiä, useimmat pienikokoisia, luisevia, vanhemmiten notkoselkäisiä. Mutta luontoa ja voimaa oli toisilla kokoonsa nähden hirvittävästi."
Sydänystäviä
Muistipankki avaa näkymän toisen maailmansodan aikaan ja sen jälkeiseen vuosikymmeniin. Käsinlypsy, pisteaidat, väljämetsässä paimentaminen ja kerman separoiminen - tarinat ovat kuin askel isovanhempien maailmaan, jossa lypsävä lehmä oli toimeentulon turva.
Vielä 1950-luvun maaseudulla elettiin osittain käsityövaltaisessa omavaraistaloudessa. Karja rytmitti päivien ja vuoden kierron. Sen hoitaminen oli keskeinen osa koko perheen, mutta etenkin naisten ja lasten työtä ja elämäntapaa.
Hoitajilleen itäsuomenkarjan lehmät tuntuvat olleen paitsi tuotantoeläimiä, myös sydänystäviä.
"Itäsuomalainen on sitkeä, ketterä, lauhkea ja uskollinen hoitajalleen. Kuinkahan monta kyyneltä onkaan mökin akka tai miniä itkenyt lehmänsä kylkeä vasten käsin lypsäessään", pohtii Annikki Koponen Karttulasta.
Lapset ja lehmät kasvoivat yhteen. Lapinlahtelainen Leena Ryhänen kertoo, että jo viisivuotiaana hän kävi salaa lypsyllä ja juotti maidolla lampaan vuonia.
"Äiti ihmetteli, että hyvämaitonen tuo emo, kun vuonat kasvaa ja ovat niin lihavia! Se ilo loppui, kun äiti yllätti yhtenä kauniina päivänä, mutta onneksi ei ollut vihainen."
Vaatimattomia
Ankeina aikoina kyyttöjen vaatimattomuudessa oli niiden voima. Kesällä ne etsivät ruokansa luonnosta ja selvisivät hätätilassa talven yli pelkillä oljilla.
Myöhemmin kaikinpuolinen vaatimattomuus kääntyi itäsuomenkarjan kohtaloksi. Tehokkuudesta kilpailtaessa kyytöt sotkeutuivat kehityksen jalkoihin.
Tänään alkuperäisrotuja katsotaan taas uusin silmin. Tutkimuksen keskiössä ovat nyt kyyttöjen hyvät ominaisuudet kuten terveys ja pitkä ikä.
Mitä sinä muistat?
Savon Sanomien Muistipankki kartuttaa edelleen kokemusperäistä tietoa itäsuomenkarjasta. Keruu jatkuu tällä erää toukokuun alkuun saakka.
Keittiömestari Heikki Ahopelto toivoo lukijoiltamme erityisesti tietoja kotijuustojen, viilin ja maitoruokien valmistamisesta sekä vasikoiden ja muiden teurasruhojen hyödyntämisestä.
Miten lihaa, sisäelimiä, suolia, luita ja muita ruhon osia käsiteltiin ja säilytettiin? Mitä mistäkin osasta valmistettiin? Miten valmistus tapahtui, miten ruuat maustettiin, mitä pidettiin arvokkaimpina herkkuina?
Lue ja kerro
Tähän mennessä Muistipankkiin kertyneet tarinat löytyvät Savon Sanomien internet-osoitteesta www.savonsanomat.fi/muistipankki. Sivustolla on myös ohjeet uusien kertomusten kirjoittamiseen.
Tekstejä voi lisäksi lähettää sähköpostilla osoitteeseen: muistipankki@savonsanomat.fi, tai postitse osoitteeseen Savon Sanomat, Muistipankki, PL 68, 70101 Kuopio.
Muistojen kertominen auttaa muistamaan enemmän. Kuten Gävelessä asuva Mirja Widman Muistipankissa kirjoittaa: "Kun hoidat lehmäsi hyvin, se hoitaa sinua ja sinun sieluasi yhtä hyvin."
