Ensimmäiset muistikuvat kyyttökarjasta ajoittuvat vuosikymmenen 1920 loppuvuosiin. Isä oli kuollut muutamaa vuotta aikaisemmin ja talo meni jaettavaksi. Äitini joutui muuttamaan neljän pienen lapsen kanssa saman talon maalla sijaitsevan torpan paikalle. Talosta vei torpan rakennuksille polku, jota myöten äidin osaksi tulleet kolme tai neljä lehmää siirrettiin uuteen asuinpaikkaan.
Me lapset olimme silloin vasta 5-10-vuotiaita, mutta äidin apuna olimme karjaa hoitamassa. Kyytöistä, maatiaislehmistä, jäi muutamista mieleen erikoispiirteitä. Vaaleanpunainen Mansikki-niminen lehmä kulki aina karjan ensimmäisenä. Se vihasi punaista vaatetta. Oli muistettava, että sen lähettyville ei ollut menemistä punainen vaate päällä. Äidiltä salaa me lapset teimme Mansikille kiusaa. Kun Mansikki oli liekassa syömässä, menimme punainen vaate päällä paikkaan, johon Mansikin lieka ei yltänyt. Se piti pahaa ääntä ja puisteli päätään.
Kaunikki oli vaalea kyyttö, isosarvinen lehmä. Sen erikoisuutena oli voimakas, paksu kaula, jota se käytti hyväkseen aitoja nostellessaan, kun näki aidan takana parempaa ruokamaata olevan.
Vesi piti talviaikaan kantaa jyrkän mäen alta kaivosta. Kelkkaa käytettiin lumen aikaan apuna. Hyvillä ilmoilla äiti päästi lehmän vuorollaan irti, nostettiin kaivolle vettä ja lehmät kävivät kaivolla juomassa. Velipojan kanssa keksittiin hyödyntää Kaunikin paksua kaulaa. Kun Kaunikki tuli kaivolle juomaan, niin varattiin kelkkaan vesikorvo ja nuoran lenkki Kaunikin kaulaan. Vesikorvo meni keikkuen navetalle.
Mieleeni on jäänyt myös Nyyrikki-niminen lehmä, joka ei antanut muitten lypsää kuin äidin. Jos toinen yritti, niin se potki ja pidätti maitonsa.
Myöhemmin karjakoko kasvoi 10-12 lypsylehmää käsittäväksi Itä-Suomen kyyttökarjaksi. Karjaan oltiin tyytyväisiä niin kauan kunnes naapureihin alkoi tulla ayrshire-karjaa. Lehmät olivat suurempia ja tuottivat enemmän maitoa. Meillä karjan vaihto tapahtui hitaasti. Ensin ostettiin vasikka naapurikunnasta, seuraavaksi poikiva hieho jalostusyhdistyksen huutokaupasta. Niistä sitten kyyttökarjan rinnalla karja hiljalleen muuttui ayrshire-roduksi.
Kun kahta erirotuista karjaa oli rinnakkain, oli helppo vertailla niiden erilaisia ominaisuuksia keskenään. Heti, kun uusi rotu ehti tuotantoikään, huomattiin, että ne vaativat täsmällisemmän hoidon ruokinnan ja erikoisesti terveyden seuraamisen suhteen. Suuremmat eläimet tarvitsivat enemmän ja parempaa rehua, ja eläinlääkäriä tarvittiin useammin kuin ennen.
Maatiaiskarja oli tottunut sopeutumaan puutteellisiin oloihin, kesällä etsimään ruokansa metsälaitumilta ja talvella pureksimaan kuivaa heinää. Luonteeltaan ne osasivat olla lempeitä, mutta myös lennokkaita ja oikeuksistaan tietoisia. Hiukan kaiholla muistelen kyyttöä itäsuomenkarjaa.
