Ensimmäiset tietoni kyytöistä sain äidiltäni. Äitini lapsuudenkodissa Jännevirran Uudistalossa lehmikarjan pito ja hoitaminen olivat tärkeällä sijalla. Äidin isällä oli liikemieskykyjä ja hän myi myös muun muassa halkoja Kuopioon. Lisäksi hän piti huolta, että lehmikarja tuli säntillisesti hoidettua. Käytännön hoitotyö oli tilan kahden tyttären vastuulla. Kesäisin he muun muassa joutuivat kiirehtimään lypsylle hyvin aikaisin, sillä maito oli joudutettava laivalaiturille, joka sijaitsi parin kilometrin päässä.
Mentyään avioliittoon maanviljelijä Heikki Ollikaisen kanssa vuonna 1929, he ostivat maatilan Kuopion maalaiskunnan Kurkimäestä. Näin lehmien hoito ja lypsättäminen jatkuivat uudessa paikassa. Aluksi noin viisi vuotta tilallamme toimi kievarikin kyyditysvelvollisuuksineen.
Omat muistikuvana kyytöistä alkavat noin maailmansodan loppuvuosilta.
Meillä oli kylän puhelinkeskus. Äiti (isäni oli sodassa) joutui käymään navetassa asioiden takia. Hän pani meidät lapset vahtimaan puhelinkeskusta. Soitot piti yhdistää soittojen aikaan ja töpselit poistaa puhelujen päätyttyä. Kuopion pommitusten aikaan ikkunat piti peittää ja juosta navettaan pommisuojaamme . Näin lehmät toimivat lapsille rauhoittelijoina. Sotapelot haihtuivat tai ainakin tuntuivat kaukaisemmilta lehmien seurassa.
Lapset olivat siihen aikaan enemmänkin navetassa. Pystyimme auttamaan ruokinnassa. Pudottelimme ylisen luukusta heiniä ja pehkuja ja levitimme niitä lehmien eteen. Veimme väkirehusankoja lypsyn aikana lehmille. Tasoittelimme tunkiota lantalassa. Pumppusimme vettä juomavesitasaussäiliöön. Syötimme sikoja ja kanoja, jotka olivat omassa osastossaan navetassa. Lypsävät lehmät olivat toisella puolen navetan käytävää, ummessa olevat ja hiehot toisella puolen.
Parista ladosta peltojen keskeltä ajettiin lisää heiniä kevättalvisin, kun ylisheinät loppuivat. Puimaliiteristä tuotiin lisäksi pehkukuorma, joita myös syötettiin lehmille lisärehuna.
Kesän kynnyksellä aikaisintaan kesäkuun 15. päivän tienoilla lehmät vietiin metsälaitumelle. Muistan, että ne talutettiin jokainen erikseen, koska metsälaidun sijaitsi lähellä. Johtajalehmälle ja toisellekin vanhemmalle lehmälle pantiin kellot kaulaan.
Metsäala oli laaja ja soiden takia oli hakumatkalla johdateltava lehmiä määrättyjä kulkuväyliä pitkin, jotka kestivät lehmien painon. Äiti lähti klo 4-5 aikaan hakemaan lehmiä tarhaan. Hänellä oli kaunis karjankutsumaääni. Siihen liittyi yleensä lehmien nimien toistelua ja lopuksi tui-tui. Jotensakin näin: Hoi Mansikki, hoi Oikku, hoi Muurikki, tui-tui . Silloin tällöin pelkät tui-tuit.
Johtajalehmä reagoi kutsuun kalauttamalla kelloaan, ja äitiä seuraten lähdettiin kohti lypsytarhaa. Yksi sivu laidunta rajoittui Savon rataan ja oli huoli, etteivät lehmät karkaisi kiskotukselle. Varotoimenpiteistä huolimatta muistan lehmän jääneen junan alle. Lehmän kuolema junan alle koettiin suurena vahinkona. Lihatkin saattoivat turmeltua niin, ettei niistä ollut ravinnoksi.
Veräjän luo lehmät koottiin ja niille vaikeammin lypsettäville annettiin ensin jauhoa, että pysyisivät paikoillaan. Lehmisavuja ja ripsuntaa käytettiin paarmojen karkottamiseksi.
Tavallisin tauti laidunaikaan oli punatauti. Maitokin muuttui loisen takia punertavaksi ja oli eläimelle kiusallinen. Nahkakin saattoi pilaantua loisen takia käyttökelvottomaksi. Nännihaavoja hoidettiin erilaisin salvoin.
Karjamme lehmät olivat itäsuomalaisia kyyttöjä. Väriltään ne olivat ruskean-valkokirjavia. Toisella oli ruskeata enemmän, toisella valkeata enemmän. Yleensä ne tunnisti parhaiten värikuvioidensa perusteella.
Mielestäni lehmät olivat sitkeän tyylisiä, ns. kuivahkoja . Luusto erottui selvästi nahkan alta. Jalat olivat terveet, utare hyvämuotoinen. Synnytykset saattoivat olla vaikeitakin. Luonne tuntui joskus itsepäiseltä.
Pyrittiin yleensä herkkälypsyisyyteen jalostuksessa ja myös kestävyyteen ja pitkämaitoisuuteen. Ne olivat helposti käsiteltäviä osin sarvettomuudesta johtuenkin. Jokunen potkurilehmä saattoi olla joukossa, joita oli varottava lypsettäessä.
Maito separoitiin kermaksi tuvassa ja kirnuttiin voiksi puukirnussa. Hera käytettiin ruokapöydässä kirnupiimänä. Kurrimaito saatettiin piimittää osin kokkelipiimäksi. Yleensä se juotettiin vasikoille tai syötettiin haudutettujen perunoiden kanssa sioille.
Sonnivasikat teurastettiin kaikki. Kotiteurastuksissa liha käytettiin tarkkaan. Liha oli mielestäni maukasta lihasopissa, alatoopeissa ja paisteissa. Joskus pantiin joku ponkka uuniinkin paistumaan.
Nahkat tai vuodat teurastuksissa pantiin meillä liiterin seinälle kuivumaan. Kuopion markkina-aikaan ne koottiin nippuun ja vietiin parkittaviksi kaupunkiin. Kyläsuutari teki parkituista nahkoista lapikkaita, joilla päästiin suksella kouluun.
Vuonna 1956 tehtiin meille uusi navetta, ja niillä main siirryttiin Ay-karjaan. Se johtui yleisestä trendistä . Ayrshire-karja tuli suosituksi ja halusimme olla mukana. Halusimme kehittyä karjanhoidossa ja puhuttiin, että ne ovat parempituottoisiakin ominaisuuksiltaan ja muun muassa teurasvasikat nopeampikasvuisia.
