Tässä perheessä pidetään perhosista, sen tietää jo eteisessä, juliste on siinä silmien edessä. Sisällä sieviä siivekkäitä on kymmeniä: jääkaapin ovimagneetissa, jalkalampussa ne kiipeilevät neulan avulla, taulussa, servietin ympärillä ja pöytäliinassakin.
Ritva Lehmonen, 71, kertoo olleensa viehättynyt perhosista aina. Viisitoista vuotta sitten taitava käsityöharrastaja keksi virkata käsityönsä niiden muotoon.
Perhosia onkin koukuilta sittemmin lehahtanut lentoon muutamia tuhansia. Jokainen omanlaisensa, kuten luonnossakin.
Lehmonen kertoo kuinka hän Espoossa eräässä kartanossa näki vanhan arkun, joka piti sisällään tuhansia kuivattuja perhosia.
- Ne olivat kaikki erilaisia. Silloin tajusin, että kukaan ei voisi tulla minulle sanomaan, ettei perhonen ole tuollainen. Eikähän niistä koskaan edes tule sellaisia kuin päässäni suunnittelin, Lehmonen nauraa.
Suruvaipan pyynnöstä
Eläkeläisrouva on innokas käsityönharrastaja. Joululahjoiksi hän kutoi monet töppöset, seinällä riippuu omatekoinen kuparitaulu ja harteilleen hän kietoo muodikkaan ponchon. Ikkunalla kieppuu rivi origamimunia.
Aviomies Matti Lehmonen, 73, puistaa päätään. Tässä hänen ymmärryksensä teki topin.
- Sanoin, että tee ihan mitä vain muuta, mies nauraa.
Auliisti hän kuitenkin esittelee vaimonsa töitä. Pitkästä liitosta kuvastuu toisen arvostus.
Tarinoita pariskunnalla riittää. Perhosistakin. Kuten se, kun suruvaippa kertoi marjareissulla, että hänet täytyy ottaa seuraavaksi malliksi.
- Siihen se istui olkapäälleni ja sanoi ihan selvästi, että tee minut. Kaikessa rauhassa se antoi tarkkailla itseään. Silloin huomasin, että suruvaipalla on se sininen helmiraita siivessään, Lehmonen osoittaa tapaamisesta syntynyttä yksilöä.
Talvenvalkoinen helmiperhonen kumpusi aviomiehen laulusta. Vastikään omia laulujaan levyttänytkin mies oli konsertoimassa seurakuntatalolla ja siinä hänen laulaessaan lumiperhosesta, englanninopettaja pukkasi Lehmosta kylkeen.
- Tuo sinun täytyy tehdä seuraavaksi.
Halvaus synnytti kauniit helmet
Perhosten rinnalle ovat intohimon kohteeksi nousseet helmet. Mallit kehkeytyvät päässä. Nyt Lehmonen punoo Lapissa opittua mallia. Tarkka käsi etsii helmen ohuen neulan päähän ja pujottaa sen lankaan. Järjestys on tärkeä. Purkaminen on turhan tuskallista.
Haasteelliseksi taituri mainitsee karjalaisen mallin, jossa helminauha virkataan onteloiseksi putkeksi.
- Lankaa kuluu reilut kolme metriä ja siinä se onkin, että saa sen solmuitta menemään, Lehmonen nauraa.
Yksi tärkeimmistä töistä on mustanpuhuva helminauha, jossa on tyylikkäitä pisaroita. Ne Lehmonen suunnitteli magneettikuvauksen aikana. Jalkaan iski halvaus ja mieleen epätoivo.
- Siellä kuvauksessa puoli tuntia maatessani aloinkin yhtäkkiä miettiä helmien mallia ja kuinka sen toteuttaisin. Olin niin väsynyt, etten jaksanut lukeakaan, mutta tämä harrastus minut pelasti. Hulluksi olisin kai muuten tullut, hän miettii liikuttuen.
- Ajattelenkin, että kyllä jokaisella ihmisellä pitäisi olla jotain mitä tekee vain päässään, jos jalat eivät vaikka kannakaan.
Lappiin opettamaan
Ritva Lehmonen on kotoisin Raumalta. Siellä hän tapasi vuonna 1953 Matin, vasta valmistuneen opettajan ja rakkaus vei. Savon kautta Lehmoset muuttivat Kemijärvelle kolmen pienen lapsen kanssa.
- Olin lähdössä seminaariin ja sitä varten tehtiin lääkärintarkastus. Lääkäri tutki ja kysyi, että tietääkös rouva mitä on utopia. Vastasin, että tiedän kyllä. Lääkäri sanoi, että tässä on nyt sellainen tapaus.
Utopiaksi ei opettajan virka kuitenkaan jäänyt, vaan sitä sai Lehmonen hoitaa vuosikymmenet. Lapsiakin syntyi vielä kaksi. Nyt lapsenlapsia on kymmenen ja seuraavaa sukupolveakin jo maailmassa. Lehmosten kodin seiniä koristavat jälkikasvun lukuisat kuvat. Levyltä laitetaan soimaan Kehtolaulu Selinalle. Sen isoisä teki kuolleen tyttärenpoikansa tyttärelle, joka makasi koomassa. Silloin oli aika, jolloin Lehmonenkaan ei juuri virkannut.
Lehmonen on miettinyt viekö hän kädentaitonsa hautaan mennessään. Nyt näyttäisi , että tyttärentyttäret kiinnostuvat helmenpunonnasta.
- Kun vain saisin itse näitä töitä vielä kauan tehdä, tykkään niin.
