Melojille ja patikoinnin ystäville Rautavaaran kunnan pohjoiskulmassa sijaitseva Tiilikkajärven kansallispuisto lienee tuttu.
Karujen mäntykankaiden, harjumaisemien sekä hiekkarantaisten vesistöjen hallitseman erämaisen puiston sydänosat ovat helposti tavoitettavissa myös talvella.
Hiihtoretken oikein ajoittamalla pärjää myös tavallisilla suksilla, sillä vuosittain maaliskuussa järjestettävää Tiilikan hiihtoa varten puistoon ajetaan kelkoilla latu-urat.
Ladun vangiksi ei kuitenkaan tarvitse alistua, sillä leveillä eräsuksilla kulku onnistuu umpihangessa.
Jo ajomatka Tiilikkaan antoi mukavasti esimakua tulevasta. Lumen määrä lisääntyi silmissä, perillä sitä lienee ollut tien vierustalla paikka paikoin jopa liki metri.
Niinpä helpotuksemme oli suuri, kun Sammakkotammen parkkipaikalta puistoon työnnyttyämme huomasimme tiiviiksi tamppautuneen kelkkauran sittenkin häämöttävän hangen alta.
Ensimmäisten satojen metrien matkalla tajusimme, että eräsukset olivat silti ainoa oikea valinta tälle retkelle. Valkeaa pulveria oli ehtinyt kinostua uralle melkoisesti edellisen huoltokäynnin jälkeen.
Sivakoimme joutuisasti Uiton kämpälle, missä pidimme lyhyen juomatauon. Rinkka painoi selkää, koska olimme kaiken varalta pakanneet niihin reilusti evästä sekä yöpymistarpeet laavuineen kaikkineen. Oli helpotus pudottaa se edes hetkeksi alas.
Hiljaista oli erämaassa. Idästä Uiton kämpän editse Tiilikkajärveen laskeva Itkonjoki uinui paksun lumivaipan alla. Yksinäinen riekko oli sentään piirtänyt varpaillaan jälkensä joen rantavesakkoon. Jossain piipersi hömötiainen.
Autiotuvan lämpöön
Kämpän jälkeen reitti haarautui. Valitsimme läntisen, suoraan jäälle laskeutuvan vaihtoehdon, koska arvelimme sen vievän suoraan Luodelahden suulla sijaitsevalle Kosevan autiotuvalle.
Vuoroin latua avaten matkamme taittui halki lumisen aavan. Kilometri toisensa jälkeen jäi taaksemme, kunnes kämppä viimein alkoi vilahdella rantapuiden lomassa.
Tupa osoittautui pelkistetyn kodikkaaksi, joskin melko pieneksi. Pidimme kunnon evästauon samalla kamiinaa kaiken varalta lämmitellen. Mielessä käväisi jo tässä vaiheessa yöpyminen tuvan lämmössä.
Ennen lopullista päätöstä käväisimme tarkistamassa entuudestaan tuttujen majavien asuinsijoja. Latuskahännät olivat ovelasti piiloutuneet metsikön kätköihin erään hyvin vaatimattoman puron keskivaiheille.
Sieltähän pesä löytyi, mistä pitikin. Mahtavana, lähes miehenkorkuisena, se ponnisti lumesta ympärillään talttahampaiden jyrsimät kannokot ja pitkin pituuttaan rojahdelleet haavat. Niiden mehukkaisiin oksiin oli metsäjäniskin käynyt hampaitaan teroittamassa.
Tähtikirkkaan taivaan alla
Ilta-auringon viime säteillä oijustimme takaisin kämpälle. Päätös oli selvä, jäisimme yöksi sinne.
Polttopuiden hakkaamisen ja iltapalan jälkeen vaakatasoon asettuminen tuntui luontevalta. Kävimme kuitenkin ennen nukahtamista vielä jäällä ihmettelemässä tähtikirkasta taivasta. Niin syvän mustaa tuikkivien valojen kantta en muista aikoihin nähneeni.
Autiotuvilla yövyttäessä täytyy toisinaan herätä kesken parhaimpien unien. Niin nytkin. Laskimme aamulla lisänneemme yön mittaan puita kamiinaan ainakin pari kolme kertaa.
Kipakka pakkanen oli kuorruttanut yön aikana maiseman pehmeäksi. Miljoonat jääkiteet kimmelsivät kuin timantit, kun hiihtelimme eilistä latua takaisin Sammakkotammelle.
