Kahdeksan päivän retki läpi Lapin laajan tunturialueen antaa hyvän pohjan vertailla pohjoisen ja itäisen Suomen luontoa. Silmänkantamattoman avarat maisemat, uljaat tunturit ja kivikkopaljakoita reunustavat ruskan värittämät vaivaiskoivut tekevät vuodesta toiseen vaikutuksen, vaikka olisi vaeltanut retkeilypolkuja aikaisemminkin.
Sadan kilometrin patikkaretki halki Koilliskairan Venäjän rajalle vahvistaa myös käsitystä pienen maamme luonnon monimuotoisuudesta.
Siitäkin huolimatta, että Lapin luonto kiehtoo, arvostaa retken jälkeen kuitenkin entistä enemmän lämmintä itäsuomalaista metsäluontoa, puuston suojaamaa tyyntä keloerämaata, jota pienet vesistöt ja eläinten runsaus elävöittävät.
Kotoisten rehevien metsien ja vesien antia ei ehkä huomaa, ennen kuin retkeilee karussa, metsättömässä kivierämaassa.
Urho Kekkosen kansallispuistossa Saariselällä on vähän järviä, vaikka vettä voi koukata kuksaansa tavan takaa kirkkaina solisevista tunturipuroista. Alueen ainoa järvi on korkeimman tunturin Sokostin varjossa lepäävä Luirojärvi, Saariselän helmi.
Se on useimman retkeilijän tavoite. Järven hiekkarannat houkuttelevat retkeilijöitä syksyisin satamäärin, minkä Metsähallitus on kiitettävästi ottanut huomioon. Siitä osoituksena on autio- ja varaustuvan viereen valmistunut uusi hirsisaunakin, joka on keskellä ei mitään suorastaan ylellisyyttä. Suomujoen alajuoksulta löytyy myös Kopsusjärvi, mutta muutoin retkeilijä löytää vain kuruissa kiemurtelevat joet ja purot.
Kuukkeli kulkijan kaveri
Ehkä suurin ero meikäläiseen retkeilymaastoon löytyy maaston muotojen lisäksi kasvillisuudesta ja eläimistöstä. Syksyisin, kun verenimijähyönteisten miljoona-armeija on kadonnut, on kulkijan kaverina karuilla mäntykankailla vain utelias kuukkeli. Se ilmaantuu evästulille kuin kutsusta.
Erästelijän silmään pistää selvimmin eläinten vähäisyys. Syysruskan aikaan, kun linnut ovat kadonneet tai ovat vähemmän äänekkäitä, kulkija saa kävellä huoletta monta poronkusemaa näkemättä poroja lukuunottamatta juuri mitään. Poroja puiston alueella arvioidaan olevan 25 000.
Merkkiäkään nisäkkäistä eikä juuri linnuistakaan helpolla löydä. Esimerkiksi karhun jätöksistä ei poluilla ole riesaa, vaikka alueella arvioidaan asustavan parikymmentä karhua.
Linnut keskittyvät suoalueille. Tunturipaljakalla kuitenkin pesivät muiden muassa pulmuset, kivitasku, kapustarinta ja kiiruna. Joskus saattaa törmätä riekkoparveen, mutta metsäkanalintuja ei juuri näy. Ainoa koppelo nousi siivilleen Anterin ja Raja-Joosepin välisellä noin 40 kilometrin erämaaosuudella.
Susia ja ahmojakin alueella kerrotaan olevan, mutta nehän eivät näyttäydy retkeilijälle.
Suurin osa tunturikeskuksista lähteneistä retkeilijöistä kääntyy takaisin saavutettuaan Sokostin 717 metrin huipun, jonne on muuten ilmaantunut matkapuhelinten tukiasema.
Sieltä kannattaisi kuitenkin jatkaa Saariselän erämaaosaan ja tutustua vaikkapa Ukselmapään tunturialueeseen, jossa sijaitsevat lapinkävijöiden kehumat Paratiisikuru ja kaunis Lumikuru.
Ensilumi yllättää!
Muorravaaranruoktun autiotupa tarjoaa suojan keskellä aidointa Lapin erämaata. Matka sieltä Anterinmukkaan on lyhyt, mutta raskas. Kiipeäminen Muorravaarakan yli parikymmentä kiloa painavan rinkan kanssa vaatii jonkinasteista kuntoa.
Anterinmukka on Keskon erämaakämppä, joka kaupparyhmittymä on lahjoittanut esimerkillisesti retkeilijöiden käyttöön autiotuvaksi. Idyllinen kelomaja saunoineen on näkemisen arvoinen.
Varsinkin näillä korkeilla tunturialueilla voi matkaajan yllättää kuin tyhjästä ilmaantuva räntä- ja lumisade. Se, jos mikä koettelee retkivarustusta ja -mieltä. Tuulen tuiverruksessa kaiken maailman kalvopuvut ja vedenpitäviksi väitetyt vaelluskengät joutuvat testiin. Se pitäisi niiden myyjienkin tehdä.
Tänäkin syksynä parhaimpaan ruska-aikaan vaeltajan teltan kattoa painoi yöllä satanut ensilumi, joka peitti tunturit syyskuun 20 päivän tienoilla. Jo tätä aikaisemminkin vaeltaja sai totutella lumeen ja räntään, vaikka samana päivänä aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta.
Erilaisuus rikkautta
Maamme eri osien luonnon erilaisuus on rikkaus. Patikoituaan Lapin tuntureilla osaa arvostaa jo kotoista itäsuomalaista luontoa, jonka kasvisto ja eläimistö on runsaampi, sääolosuhteet kohtuullisemmat ja välimatkat lyhyemmät.
Karu ja kaunis Lapin luonto on näet joskus armoton. Lisäksi retkeilijän hartioita painaa siellä repun sijasta raskas rinkka. Ruokatäydennystä ei saa kyläkaupasta.
Pelkästään säiden vaihtelu vaatii varavaatetusta, mikä lisää rinkan painoa. Se nousee viikon vaelluksella väkisinkin yli 20 kilon, vaikka kuivaisi eväistään viimeisenkin vesipisaran.
Itä-Suomen kansallispuistojen poluilta ei helpolla eksy, mutta tunturissa se on mahdollista, kun polku katoaa puuvyöhykkeen yläpuolisilla kivikkorakka-alueilla.
Toisaalta suunnistusta helpottavat tunturien huiput, vaikka kulkua vaikeuttavatkin syvät kurut ja niiden pohjalla virtaavat purot. Näiden ylittäminen oli tänä kesänä helppoa, mutta normaalisti vaatii kekseliäisyyttä.
Retkeilipä sitten Lapin kairoilla tai kotoisissa erämaissa tietää saaneensa jotain, mitä ei voi rahalla ostaa.Kun palaa retkeltään nokisena sivistyksen pariin, tuntee puhdistautuneensa, vaikka kaipaakin saunaan.
