Siitä asti, kun vaellusharrastuksen viitisen vuotta sitten aloitin, on yksi reitti tullut vaeltajien suusta vastaan muita kiehtovampana.
Kevolla on mystinen kaiku, karu ja mielistelemätön. Suomalaisittain valtaisa kanjoni. Puutonta paljakkaa, vehmaita tunturikoivikoita. Jokien ylityksiä kahlaamalla.
Mitä tahansa Suomi-neidon ohimoille taruissa piirretään, se tuskin voi olla lumoavampaa kuin tuo 70 miljoonaa vuotta sitten länsipuolelle revennyt uurre, Kevon kanjoni.
Pakko nähdä putous
Kevon luonnonpuisto vetoaa vaeltajaan miellyttävän vaihtelevilla maisemilla ja maastoilla. Valitsimme reitin Sulaojalta tunturialueen kautta kanjoniin, jota myötäillen jatkoimme pohjoiseen Kenesjärvelle.
Valinta osoittautui mainioksi, joskin kanjoni tarjoaa maisemallisesti näyttävimmän puolensa kuljettaessa Sulaojalta suoraan Kenesjärvelle.
Reitille ei osunut tunturien ylityksiä, vaikka polut niiden kylkiä sivusivat. Korkeammalle mielivän on mahdollista poiketa Kuivin autiotuvalta nelisen kilometriä länteen Guivi-tunturille, jonka laella saavuttaa maalliselle arvioasemalleen 641 metrin lisämitan.
Reitti Kuivilta kanjonialueelle on paikoin tunturiylänköä, paikoin suota. Kanjonia odottavaa silmää kiusataan lännestä tultaessa muutamalla pienemmällä puropohjaisella rotkolla ennen kuin polku yhtyy kanjonia reunustavaan reittiin.
Halusimme nähdä Fiellun putouksen, joten teimme yhteensä kuuden kilometrin edestakaisen matkan risteyksestä etelään. Noin 26-metrisenä laskeutuva ja ympäristöään laajalti sadettava putous oli lopulta kilometrien laskeutumisen ja nousemisen väärti, vaikka jonkinlaista panos-tuotos-suhdetta ruotivaa mutinaa seurueessa havaittiinkin.
Lopun matkaa Kevo-jokea seuraileva polku tarjosi vangitsevan näkymän milloin läheltä kymmeniä metrejä korkeisiin jyrkkiin seinämiin ja kalliopahtoihin, milloin etäämpää kanjonin reunojen välissä sinisenä väreilevään ilmaan.
Talvipussille käyttöä
Kevon vaelluskausi käynnistyy 15.6., kun tuulihaukan pesintää suojeleva kanjonialueen kulkurajoitus päättyy. Kesävaelluksesta haaveileva voi alkukaudesta saada kylmän herätyksen, kuten meille kävi.
Elohopea arkaili useimpina päivinä reilusti alle kymmenen asteen, yöt olivat luonnollisesti kylmempiä. Kahtena päivänä viidestä satoi, toisena vesi laskeutui seinänä peittäen vaeltajat ja maisemat tasaiseen harmauteensa.
Kevon keskilämpötila on heinäkuussa vain noin 13 astetta, joten lämpimille vaatteille, avaruushuovalle ja syksy- tai talvimakuupussille on kesälläkin tarvetta.
Luonnonpuiston alueella on joitakin autiotupia ja kotia, joissa voi tarvittaessa yöpyä ja kuivatella varusteita. Kevon vaellukselle on silti otettava aina myös teltta mukaan.
Vaativahko kohde
En suosittelisi Kevoa ensimmäiseksi vaelluskohteeksi, ellei aikeiden haltija ole luontaisen erähenkinen ja hyväkuntoinen. Kokeneelle vaeltajalle Kevo sen sijaan on ainutlaatuinen kohde.
Vaikka luonnosta nauttiva saa elämyksensä yhtä hyvin pienessä metsikössä tai mökkilaiturilla, on poikkeuksellisissa luonnonihmeissä ja pohjoisimman Lapin erämaaluonnossa jotain syvän tasaavaa, hiljaisen pysäyttävää ja perusarvoja puhdistavaa.
Kevon luonnonpuisto on siitä yltäkylläinen esimerkki.
