Analyysi: Auerin kirja on röyhkeä - Olisiko aika loppupisteelle?

Hovioikeudessa murhasyytteestä vapautunut Anneli Auer julkaisi perjantaina kirjan.

Auer ei ole vain murhasyytteestä vapautunut nainen, vaan hän on kärsinyt vankeustuomion muun muassa törkeistä lapsiin kohdistuneista seksuaalirikoksista.

Pitkän rikosprosessinsa vuoksi Auerista tuli aikanaan valtakunnallisesti julkisuuden henkilö.

Vankilatuomion jälkeen Auer olisi voinut poistua julkisuudesta, värjätä hiuksensa ja vaikka vaihtaa sukunimeään, jos hän olisi halunnut eroon jatkuvasta yhdistämisestään Ulvilan murhaan.

Hiuksensa hän värjäsi, mutta tuli sitten myös entistä aktiivisemmin itse takaisin julkisuuteen. Auer kirjoitti kirjan ja on siihen liittyen ollut toistuvasti eri tiedotusvälineiden haastateltavana.

Ihanteellinen superäiti

Murhalesken muistelmat -kirja ei tuo paljon uutta tietoa, sillä lehdet ovat jo käsitelleet lähes kaiken asiatiedon esitutkinta- ja oikeudenkäyntiprosessista.

Auerin omat väitteet ja kokemukset peitepoliisista, joistakin kuulustelijoista, vankilaystävistään ja omista fiiliksistään ovat kirjan ainoa uusi anti.

Pääosin Auerin kirja on vain erittäin röyhkeä. Auer on huolestunut siitä, että häntä on julkisuudessa kuvattu ilman meikkejä tai kuinka poliisit ovat ihmetelleet hänen kotinsa sotkuisuutta.

Auer kertoo kuin suurta sankaritarinaa, miten hän miehensä menettäneenä yksinhuoltajana joutui esimerkiksi opettelemaan imurointia ja tiskaamista sekä hommaamaan itselleen miehiä, jotka käyttivät autoa huollossa.

Kirjan perusteella herää ihmetys, onko Auerille yllätys, että tuhannet perheenäidit ja -isät tiskaavat ja siivoavat arkisin ilman mitään numeron tekemistä asiasta.

Hyytävä yhdistelmä rikostutkintaa ja mieskuvailuja

Aviomiehensä murhan ja lapsiin kohdistuneiden seksuaalirikosten tutkinnan Auer kuvailee osin samoin kuin media teki oikeudenkäyntiaineiston perusteella, mutta eniten hän keskittyy korostamaan kirjassaan omaa viattomuuttaan.

Oikeus vapautti Auerin murhasyytteistä, mutta hänellä on lainvoimaiset tuomiot vakavista seksuaalirikoksista. Se on lehtijutussa välttämätön mainita. Auerin väitteisiin eri tapahtumista tulee suhtautua niin, että ne ovat hänen kertomiaan ja näkemyksiään.

Esimerkiksi poliiseista Auer arvostelee julmiksi ja koviksi kaikkia, jotka epäilivät häntä henkirikoksesta. Muita miespoliiseja hän hehkuttaa yksi kerrallaan ammattitaitoisiksi ja ihaniksi.

Kaikkiaan kirjaa leimaakin kiusallinen sävy, kun Auer yrittää kertoa toisaalta rikostutkinnasta ja toisaalta samalla kuvata itseään viehätysvoimaisena – myös keskellä murhan selvittelyä! Se on hyvin erikoinen yhdistelmä, jota ei monista muistelmateoksistakaan löydy.

Tämä julkisuus on valittua

Kirja on kokonaisuudessaan silkkaa rahastusta ja julkisuuden tavoittelua: halua sanoa oma sanansa pitkään prosessiin vielä kerran.

Samaan aikaan Auer hakee valtiolta kolmen miljoonan euron korvauksia kärsimyksistä vedoten asiansa saamaan mittavaan julkisuuteen.

Valtiokonttori myönsi Auerille jo 488 000 euroa kärsimyskorvauksia ja 57 000 euroa ansionmenetyksistä. Nämä korvaukset tulivat murhan takia tuomitusta vankeusajasta, ja ne hän on jo saanut.

Kirjan tuotot tuonevat lohtua lisää. Samalla voi kuitenkin jäädä ihmettelemään, kuka lohduttaisi perheen lapsia.

Auerin kirja ja palaaminen julkisuuteen voivat olla rankkaa isänsä henkirikoksessa menettäneille lapsille, jotka eivät nyt kymmenen vuotta henkirikoksen jälkeenkään pääse eroon asiaan liittyvästä kohusta.

Auer kuvailee kirjassaan taas paljon lapsiaan – omasta näkökulmastaan. Lapset ovat kirjassa kuin koriste-esineitä Auerin vakuuttaessa, miten heillä oli idyllisen ihanaa entisen aviomiehen Jukan kanssa – ja sitten Jukan kuoleman jälkeen uusien miesystävien kanssa.

Juuri näiden kuvailujen takia kirja on omalla tavallaan hyytävä. Auer myös kirjassaan paljastaa, että hän esimerkiksi lopetti lapsille henkirikoksen jälkeen tarjotut psykoterapiakäynnitkin melko pian, koska ajatteli vain, etteivät lapset niitä tarvitse.

Neljän pienen lapsen elämä muuttui ilman heidän syytään eivätkä he kirjan perusteella saaneet tilanteessa apua äidiltään.

Vaikka Auer vapautui murhasyytteistä, kirjassa ei ole siltäkään osin mitään iloista, vaan juuri lasten osuus tapahtumissa tekee koko vyyhdistä loppuun asti synkän.

Ei tarvetta loata ihmisiä enempää

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Olisiko sopiva aika laittaa piste.

Poliisit epäonnistuivat henkirikoksen tutkinnassa joulukuussa 2006 ja Ulvilan murhaan liittyvä tekninen ja taktinen tutkinta jäivät monilta tarpeellisilta osin tekemättä. Se ei enää muuksi muutu.

Jotkin vouhottajat etenkin netissä jatkavat ilmeisesti hamaan tappiin asti Ulvilan murhan mystifiointia, mikä on osaltaan tehnyt Auerista sellaisen julkkiksen kuin hän nyt on. Mutta henkirikosta ei enää selvitetä, sitä ei enää tutkita eikä siitä enää tuomita ketään.

Auerin ihanteelliset kuvaukset itsestään eivät muuta sitä, miten tapaus nousi ja jäi Suomen rikoshistoriaan, mutta historiaan tämä tapaus kuuluisikin ilman Auerin hehkutteluja.

Auer on tuomionsa kärsinyt ja toisesta asiasta vapautunut. Rikoksesta epäilty on syytön niihin asioihin, joista hänellä ei ole langettavaa lainvoimaista tuomiota. Tämä on täysin selvää, ja Auerilla on nyt mahdollisuus omaan elämäänsä.

Ja röyhkeydelläkin on rajansa. Omaa elämää Auerinkaan ei tule tavoitella toisten kustannuksella. Auer nimittäin heittelee kirjassaan vielä henkilöitä, jotka saattaisivat olla murhaajia. Poliisi on heidät vuosia sitten tutkinut ja todennut ulkopuolisiksi asiaan. Ihmisiä ei ole tarvetta enää vetää lokaan. Eiköhän tämä ollut nyt tässä.

Kohukirja: Anneli Auer pelkäsi vankilan "viidakon lakeja"

Auer väittää peitepoliisin saaneen KRP:ltä Porschen ja ajaneen yli kahtasataa

Auer: Poliisi uskotteli, että peitepoliisi oli saattanut olla toimittaja

Näin peitepoliisin ja Anneli Auerin suhde eteni