Kohupappi jäi eläkkeelle – "Kirkko ei tee ihmistä paremmaksi"

Lauantaiaamuna Sonkajärven kirkkoherra siunasi seurakuntalaisen haudan lepoon.

Muutama tunti myöhemmin hän valeli vedellä pikkuvauvan päätä.

Sen jälkeen hän meni työhuoneeseensa, keräsi kamppeensa, jätti avaimen ja kännykän ja itki.

Sunnuntaiaamuna hän ei ole enää kirkkoherra.

– Pappeutta ei onneksi ole otettu pois, sanoo Markku Suokonautio.

Jokainen vähänkin seurakuntaelämää seurannut tietää, kuka on Markku Suokonautio. Hän on se, joka saarnasi kirveen kanssa Lapinlahden kirkossa, lauloi Satumaan Kiuruvedellä ja käyttäytyi muutenkin turhan levottomasti kantasuomalaiseen ev.lut.-makuun.

Suokonautio on ollut kuin mämmi.

Häntä on rakastettu tai vihattu.

Mutta jos Suokonautio olisi mämmin värinen, vihaajia olisi vähemmän. Niin hän uskoo.

– Jos olisin ollut musta mies Afrikasta, olisin voinut olla se, mikä olen. Suomalaisten on niin vaikea hyväksyä ihmistä joka näyttää samalta, mutta ei käyttäydy kuin muut.

Kerrataan lyhyesti. Markku Suokonautio täytti helmikuussa 68 vuotta ja haki sitä ennen jatkoaikaa Sonkajärven kirkkoherran virkaansa, kun se nyt oli lain puitteissa mahdollista. Tuomiokapituli ei lupaa antanut. Se perusteli päätöstään sillä, että Sonkajärven seurakuntaneuvosto oli jatkoa vastaan äänin 7–4.

Työ päättyi lauantaina.

– En voinut kuvitellakaan, että loppu on näin surullinen. Luulin, että kirkko haluaisi näyttää esimerkkiä. Työurien pidentämisestä kun puhutaan muutenkin paljon.

On selvää, että Suokonautio on myös vihainen. Kirkosta hänellä ei ole nyt hyvää sanottavaa, vaikka ei hän sanojaan ole aiemminkaan säästellyt.

– Kirkon muutosvastaisuus ja vallankäyttö käy yli ymmärryksen. Kirkko kyllä puhuu kauniisti erilaisuuden hyväksymisestä, mutta käytännössä sitä ei tapahdu.

Kuopion hiippakunnan päätäntävallan parissa Suokonautiolla on vuosien varrella ollut yksi ystävä. Piispa Wille Riekkinen, jonka avulla Suokonautio päätyikin Savoon vuonna 2004.

– Wille oli opiskelukaverini ja aatteeltaan samanlainen kuin minä, sellainen musta lammas. Muuten muut papit ovat kiertäneet minut kaukaa.

Helsingissä teologiksi opiskellut Markku Suokonautio lähti töihin Kanadaan vuonna 1970.

2000-luvulla mieli alkoi tehdä takaisin Suomeen. Tavoite oli löytää mahdollisimman rauhaisa paikka ja sellainen löytyi Sonkajärven Sukevalta.

Työtään Suokonautio teki samalla tyylillä, mihin oli kasvanut Kanadan vuosina. Hän kertoi vitsejä ja havainnollisti saarnoissaan tapahtumien kulkua.

– Sukevalla minut otettiin vastaan lämpimästi, mutta jo Sonkajärvelle mentäessä kirkko olikin hiljainen, kun heitin huumoria saarnoihin.

Suokonautio ajatteli alkuaikoina, että voisi tuoda Suomen kirkkoa nykypäivään ja uudistaa sitä omalta osaltaan. Erilainen tyyli ei miellyttänyt kaikkia.

– Minusta on tehty vuosien aikana kymmeniä kanteluita vaikka mistä asioista, siitäkin että avaan keskusteluja saarnojen aikana. Kantelut eivät onneksi ole johtaneet mihinkään.

Johtivat ne kuitenkin lehtiotsikoihin. Valtakunnan media uutisoi tiiviisti kirvespapista vuosina 2006–2008.

– En tajunnut yhtään etukäteen, että se mitä pidettiin Kanadassa täysin normaalina, aiheuttaisi täällä kauhean haloon. Uusi pässi kiinnosti mediaa ja kesti oman aikansa, kunnes löytyi seuraava pässi.

Kun Suokonautio palasi Suomeen, hän sai kollegaltaan neuvon.

– Hänkin oli palannut juuri Kanadasta. Hän sanoi ironisesti, että älä tee mitään ja ole mahdollisimman väritön, niin kaikki menee hyvin. Mutta se ei ole osa minua.

Senkin takia työura Suomessa on ollut repaleinen. Työpaikkoja on kertynyt monta. Jokaista on yhdistänyt se, että suuri osa seurakuntalaista on ollut Suokonaution tukena.

Sitten on ollut niitä, jotka ovat sanoneet, että tämmöinen peli ei vetele.

– Yritin avata ikkunoita ja koen, että en siinä onnistunut. Nyt tuntuu, että ikkunoita ei saa ikinä auki.

Vaikka mieli on nyt maassa, ei Suokonautio yritä sitä edes nostaa korkeuksiin.

– Ei tällä asialla ole mitään tekemistä Jumalan kanssa. Vaikka tämä on papilta rankkaa puhetta, kirkko ei tee ihmistä paremmaksi. Kirkon piirissä on rakastavia ihmisiä, mutta on myös kateellisia ja kylmiä.

Ilman surullista loppua Suokonautio summaa kokemaansa kiitoksen arvoiseksi.

– Olen iloinnut joka päivä siitä, että olen saanut olla pappi. Minulle tulee kova ikävä monia seurakuntalaisia.

Osan kanssa yhteinen polku jatkuu, vaikka virka onkin nyt toisella. Muutama vihkiminen on jo sovittukin.

– Onneksi voin kastaa ja vihkiä vaikka 150-vuotiaana. Ensimmäisenä täytyy kuitenkin selvittää eläkeasiat. Niiden hoitamiseen ei ole ollut voimia.

Kun työ Suomessa on päättynyt, on mahdollista että pappi vielä lähtee Kanadaan.

– Olin 16 vuotta Torontossa pappina ja se sama seurakunta on nyt ilman vakituista pappia. Sieltä on tullut kyselyitä. Lähtö on täysin mahdollinen.

”Kirkon pitäisi luopua julkisoikeudellisesta asemastaan”