Kommentti: Aarnio-kirja vastaa kysyntään

Helsingin huumepoliisin entisen päällikön Jari Aarnion pääoikeudenkäynti oli vuosisadan oikeudenkäynti. Suomessa ei ole aiemmin kohdistunut yhtä vakavia ja mittavia rikosepäilyjä korkea-arvoiseen poliisiin.

Aarniosta on tekeillä elokuva ja hänestä on tehty tai tekeillä useita kirjoja. Se oli odotettavaa. Vaikka osa yleisöstä on jo korviaan myöten täynnä Aarniota, osa kansasta taas on vaatinut, että Aarnion tapauksen uskomattomista käänteistä kirjoitettaisiin lisää tutkivia lehtijuttuja, kirjoja ja tehtäisiin dokumentti- tai muita elokuvia.

Helsingin Sanomien toimittajien Susanna Reinbothin ja Minna Passin kirja Aarniosta perustuu heidän tekemiinsä haastatteluihin neljän vuoden lehtiprojektin ajalta, laajaan esitutkinta-aineistoon, oikeudenkäyntiaineistoon sekä aiempiin virkarikostutkintoihin.

Lisäksi kirjassa on pitkät osuudet kahden entisen huumepoliisin Risto Nordmanin ja Torsti Koskisen erinomaisista huumepoliiseja käsittelevistä kirjoista.

Iso osa tapahtumien käänteistä on vuosien prosessin aikana kerrottu jo lehtijutuissa. Reinbothin ja Passin kirja juoksuttaa joka tapauksessa vuosikymmenten kohujuttuja Aarnion kodin kranaatti-iskusta ja Vuoden poliisi -nimityksestä alkaen vetävästi yhteen.

Aarnio ja sisäpiiri - vai koko huumepoliisi?

Kirjaan on kuitenkin tehty myös valtavasti karsintaa. Esipuheessaan toimittajat kirjoittavatkin kirjan olevan heidän tulkintansa aineistosta ja havainnoista pitkässä prosessissa.

Kirja pitäisikin lukea yhtenä asiantuntijatulkintana, sillä se on voimakkaasti kirjoittajiensa näköinen. Se ei ole neutraali kirja vyyhdistä, vaan kokoelma siitä, mikä kirjailijoita on eniten Aarnio-jutussa ärsyttänyt ja ihmetyttänyt.

Reinboth ja Passi antavat esimerkiksi paljon tilaa arvostellakseen Aarnion kanssa kyseenalaisilla tavoilla yhteistyötä tehneitä kolmea MTV:n, Suomen Kuvalehden ja Iltalehden toimittajaa. Asiaan palataan toistuvasti useassa kappaleessa.

Aarnion mediapelit ovat moittimisen ja ihmettelyn arvoisia. Painoarvoltaan menee kuitenkin pieleen, että niiden kauhistelu saa yhtälailla tilaa kuin Aarnion rahankäytön epäselvyydet tai vakavat sivullisten lavastukset. Esitutkinta-aineistojen mukaan Aarniolle median hyppyyttäminen oli tärkeysjärjestyksessään toisarvoinen väline.

Kirjassa myös maalataan koko huumepoliisia epäilyttäväksi joukoksi, joka juottaa asiakkaitaan, riekkuu naisissa, vääristelee tilastoja, valehtelee ja huijaa. Aarnion ja hänen tuomittujen rikoskumppaneidensa osalta määreet ja tapahtumat voivat täsmätä, mutta yleistäminen karkaa käsistä liian laajalle.

Aarnion tarina ei ole ollut sama kuin Suomen huumepoliisien tarina, vaan se on ollut todellisuudessa tarina useiden rikollisten ja Aarnion yhteistyöstä. Lukija olisi saanut paljon osuvamman kuvan Aarniosta, kun hänen huumeliigaansa olisi avattu ja taustoitettu.

Nyt se osuus jää liian vähälle, kun kirja keskittyy heittämään epäilyksiä koko huumepoliisin niskaan myös tuoreissa asioissa, jotka on jo tutkittu ja annettu vapauttavat ratkaisut.

Kirjoittajat lobbaavat taitavasti näkemyksiään huumepoliiseista yhtenä joukkona eivätkä kaikki lukijat välttämättä huomaa, mikä on faktaa ja mikä mielipidettä.

Johtamisen ongelmat ohitetaan

Kirjasta löytyy myös pääosin ikäviä tai pikaisesti ohitettuja naishahmoja: Esimerkiksi Aarnion asianajaja Riitta Leppiniemi kuvataan tulistuvana kiukuttelijana ja itkua vääntävänä räjähtelijänä.

Leppiniemi kuitenkin tunnetaan yhtenä Suomen ammattitaitoisimpana asianajajana. Aarnion puolustajana hän teki asiallisesti työtään, vaikka joutui jo oikeudenkäynnin aikana median hampaisiin korjattuaan julkisuudessa pari median asiavirhettä.

Tehtävä ei varmasti ollut helppo.

Kirjassa ylipäätään ohitetaan henkilöitä ja tapahtumia mielenkiintoisesti: Erikoisin ulos jätetty henkilö on KRP:n silloinen järjestäytyneen rikollisuuden tutkinnan päällikkö Ari Karvonen, joka veti KRP:n puolelta monia tärkeitä tilanteita kuten kirjassa kerrotun Aarnion kiinniottoa edeltäneen salaisen valmistautumispalaverin.

Hän oli oleellinen henkilö Aarnio-tutkintakokonaisuudessa ja kantoi myös jälkipyykistä vastuuta. Karvosta ei mainita kirjassa sanallakaan.

Kaikkiaan kirja on kuitenkin toimittajien kirjoittama: helposti luettava, sisältää julkisuudesta tuttuja tapahtumia ja on rytmikkäästi jaoteltu.

Pettymys ja yllätys on, että kirjassa on useita asiavirheitä, vaikka juuri toimittajat yleensä ovat ammattilaisia tarkistamaan tietoja ennen niiden julkaisemista.

Esimerkisi Aarnion rikoskumppanina tuomitun Mari Romanon kerrotaan myyneen hasista kuopiolaismiehelle, joka tunsi Romanon ennalta huonosti, vain etunimeltä. Todellisuudessa tutkinnassa tuli ilmi kaksikon tunteneen toisensa 1990-luvun alusta asti.

Yksi pieni kohta, mutta iso merkitys: Aarnion huumekuvioissa juuri kiinnostavinta olivat pitkät, vuosikymmenten henkilösuhteet jengipomo Keijo Vilhusen ja toisaalta edesmennen huumekauppiaan Miika Kortekallion aikaisten hasispiirien kanssa.

Hasista ilmeisesti myytiin juuri näille viisikymppisille, pitkän linjan pilvimiehille. Se oli koko Aarnion hasisliigan erikoisuus; myös kuopiolaismiehen kohdalla.

Samoin kirjassa kuvataan esimerkiksi eräs Kuopion huumepoliisin naiskonstaapeli sekavia kirjeitä raapustelleeksi kantelijaksi, jonka kirjelmät eivät johtaneet mihinkään. Todellisuudessa poliisi kanteli etsinnän kohteeksi joutumisesta Aarnio-tutkinnan yhteydessä ja voitti prosessinsa.

Aarnio-tutkintaryhmä tosin on jaksanut toistuvasti valittaa siitä, joten ratkaisulle on haussa vielä valituslupa korkeimmasta oikeudesta - ei siis Kuopion poliisien takia, vaan juuri toisinpäin: tiettyjä tutkintaryhmän virheitä sivullisille ei ole meinattu myöntää useista oikeuden ratkaisuista huolimatta.

Eivätkä konstaapelin muutkaan kantelut harhaan menneet: Hän pyysi siirtämään erään rekisteriasian tutkittavaksi toiselle poliisiyksikölle kuin Aarnio-ryhmälle. Se siirrettiin, tutkinta valmistui ripeästi ja päättyi konstaapelille myönteisesti.

Vastaavia kohtia kirjassa on muitakin. Ne eivät muuta kokonaiskuvaa Aarniosta ja hänen röyhkeistä rikoksistaan, mutta ne vaikuttavat voimakkaasti mielikuviin, mistä asiassa on ollut kyse monien Aarnion touhuihin sivullisten kohdalla.

Asianajaja sai Aarnion puhumaan itsensä pussiin

Aarnio-kirja: Huumepoliisien outoja lupauksia oli nauhalla

Aarnio saattoi lavastaa itse käsikranaatti-iskun kotiinsa

Aarnio-oikeudenkäynnissä oli keksittyjä tarinoita: Veiko, rahalavastus ja puhelinten piilopaikka

Uusi suunnitelma: Aarnio oli valmistelemassa jo uutta huumekauppaa

Jari Aarniosta tekeillä jo useita kirjoja ja elokuva

Huumepoliisi, maalla asuva rouva ja jengipomo olivat uskomaton yhdistelmä

Valtio maksaa 1,3 miljoonaa euroa Aarnio-vyyhdin asianajokuluja

Tässä kaikki Aarnio-vyyhdin syytetyt, tuomitut ja korvaukset

Kommentti: Aarnio upotti oikeudessa itse itsensä