Konkurssin tehneen K-kauppiaan koskettava tarina: asiakkaan tekstiviesti mursi kyyneliin

Lauantaina 14. marraskuuta 2015 kello 11.11 kauppias Anne Veijalainen sai tekstiviestin.

Viesti oli tutulta asiakkaalta. Siinä ihmeteltiin, miksi K-market Tuusniemen maitokylmiö oli kolmatta päivää tyhjillään, vaikka parinsadan metrin päässä S-marketissa maitoa riitti. Asiakas halusi tietää, oliko kaikki kunnossa.

Veijalainen luki viestin Kuopio-hallissa, jossa hänen pojillaan Aatulla, Kustilla ja Veikolla oli jalkapalloturnaus. Mukana oli myös tytär Elli.

Äiti istui yksinään katsomossa ja puhkesi itkuun.

 

Veijalainen oli tullut K-kauppiaaksi isovanhempiensa perustamaan yritykseen yksitoista vuotta aiemmin. Loppuvuodesta 2013 hän otti suuren lainan ja investoi kaupan palveluihin lähes kaksi miljoonaa euroa. Anne ja hänen miehensä Mikko Veijalainen remontoivat tilat ja laajensivat niitä. Lisäksi he avasivat samaan kiinteistöön kahvila-ravintolan, huoltoaseman, Alkon tilauspalvelun sekä Postin ja Matkahuollon toimipisteet.

Laajennuksesta asti pariskunta oli paiskinut viisitoistatuntisia työpäiviä ja nukkunut monena yönä kaupan yläkerran konttorissa.

Uudistuksista huolimatta myynti laski laskemistaan. Anne Veijalainen oli jo kuukausien ajan käynyt vakavia keskusteluja yrityksensä selviämisestä Mikon, vanhem­piensa, mummonsa ja firman avuksi palkatun yrityskonsultin kanssa. Tähän asti oli aina löytynyt jokin keino, jokin takaportti, jonka avulla saatiin rahoitusta tai lykkäystä maksuihin vielä vähäksi aikaa. Mutta nyt jatkoaikakin oli lopussa.

 

Annen äiti, joka oli suunnitellut kaupan tilat 1980-luvun alussa ja tehnyt kauppiasuransa samassa paikassa, oli ehtinyt jo sanoa, että ”nyt annat mennä koko paskan, että pääset löysästä hirrestä”. Ja kun Anne oli miettinyt vielä yhden lainan ottamista, jotta kauppa selviäisi edes jouluun asti, yrityskonsultti Lasse Karjalainen oli sanonut, ettei yhtään ylimääräistä takaajaa saa enää sotkea mukaan.

Niinpä päivää ennen asiakkaalta tullutta tekstiviestiä Anne ja Mikko olivat hypänneet Tuusniemellä autoon, ajaneet Kuopion keskustassa sijaitsevan asianajotoimisto Krogeruksen konttorille ja allekirjoittaneet konkurssihakemuksen. Kauppa suljettaisiin seuraavalla viikolla.

Siksi Kesko oli lopettanut tavarantoimituksen. Ja siksi asiakkaat eivät enää saaneet kaupasta maitoa.

Mutta konkurssista Veijalainen ei olisi vielä saanut kertoa kenellekään ulkopuoliselle.

Jalkapalloturnauksen melskeessä, kyynelten valuessa, hän kirjoitti asiakkaalle nopeasti vastausviestin:

”Meille ei tule enää koskaan tavaraa, ja kun tavarantulo loppuu, se näkyy ensin maito-osastolla.”

Kun yritys ei selviä veloistaan, se tekee konkurssin eli vararikon. Silloin yrityksen varat jäädytetään ja siirretään konkurssipesään, jota hoitaa asianajaja.

Konkurssihakemuksen jättämistä seuranneena maanantai-iltapäivänä Tuusniemen K-marketiin astelivat mies ja nainen, salkut käsissään ja kasvoillaan viralliset ilmeet.

– Ei tarvinnut käsipäivää sanoa, kun tiedettiin, keistä on kysymys, kuvailee Mari Tuppurainen, Annen hyvä ystävä ja kaupan pitkäaikainen työntekijä.

Hän tuurasi usein kaupalla, jos Veijalaiset olivat poissa. Niin konkurssipäivänäkin. Anne oli jo aiemmin ilmoittanut, ettei kestä olla paikalla, kun liike suljetaan. He olivat Mikon kanssa Kuopiossa hankkimassa uusia puhelinliittymiä.

Asianajajat antoivat henkilökunnalle ohjeet kaupankäynnin lopettamiseksi. Tuppurainen kävi toimistossa tulostamassa ikkunaan kiinnitettävät laput, joissa kerrottiin liikkeen sulkemisesta. Samalla kaikki kaupassa asioineet ihmiset ohjattiin ulos kesken ostosten.

Heti sen jälkeen eräs hämmentynyt asia­kas soitti Mikko Veijalaiselle ja kysyi, oliko hän saanut porttikiellon kauppaan, kun hänet ilman selityksiä ajettiin pois myymälästä.

K-market Tuusniemen loppuminen oli kivulias saattohoito. Pian konkurssi-ilmoituksen jälkeen jäljellä olevia tavaroita alettiin myydä alennuksella.

Tuppurainen ja Veijalainen katselivat kauppakiinteistön yläkerran toimistosta, kuinka kassajonot kiemurtelivat hyllyjen välissä. Nyt tavara kyllä kelpaa, kun loppu on jo tullut, Veijalainen ajatteli ja itki.

 

 

 

 

Anne Veijalainen, 35, kasvoi K-marketissa. Hänen isovanhempansa Airi ja Aaro Auvinen olivat aloittaneet kyläkauppiaina Tuusniemen Paakkilassa vuonna 1956. Annen isä ja äiti, Pekka ja Eija Auvinen, rakennuttivat ja avasivat K-market Pihlajan kirkonkylälle vuonna 1984. Se oli iso investointi, ja lainaakin piti ottaa runsaasti.

– Peti oli joka aamu hiestä märkä, kun korko oli viidessätoista prosentissa, tuhat markkaa päivässä, Pekka Auvinen muistelee.

Pikkutyttönä Anne nukkui joskus päiväunet kassatiskin alla. Kun kaverit teini-iässä kerääntyivät uimarannalle kittaamaan pussikaljaa, Anne oli tyhjentämässä kaupan pullohuonetta. Hän muistaa hedelmä- ja vihanneskylmiön mansikoiden ja kypsymässä olleiden banaanien tuoksun. Ja sen, kun paikalliset kalastajat toivat myyntiin mateita, jotka sätkivät vielä tiskissä.

Vuonna 1996 vanhemmat joutuivat terveydellisistä syistä jättämään työelämän. Silloin isä kysyi 15-vuotiaalta Annelta, myydäänkö kauppa vai laitetaanko se vuokralle, jotta tytär voisi joskus tulevaisuudessa jatkaa kauppiaana. Älkää myykö, Anne pyysi.

 

Tilaisuus aukeni vuonna 2004, kun vuokralla ollut kauppias irtisanoi vuokrasopimuksensa. Veijalainen oli silloin Keskon kauppiaskoulutuksessa ja halusi ottaa kaupan heti haltuunsa.

Isä kehotti kuitenkin miettimään vielä ”kaksi tiukkaa kertaa”.

– Ollaan pienellä kylällä, ja sinä olet nuori ihminen. Miten kauan kylällä riittää elämää? hän muistaa varoittaneensa.

Mutta Annelle oli aina ollut selvää, että hän haluaa kauppiaaksi nimenomaan Tuusniemelle, omiensa keskelle.

– Anne on nöyrä, niin kuin kauppiaan täytyy ollakin, sanoo Mari Tuppurainen, joka tuli K-marketiin töihin loppuvuonna 2005.

Vuosikausia kaikki sujui hyvin. Kauppa teki hyvää tulosta, ja Annesta pidettiin. Vuonna 2010 paikallinen yrittäjäjärjestö palkitsi hänet Tuusniemen vuoden yrittäjänä.

 

Ongelmat alkoivat, kun paikallinen S-market avasi uuden myymälän alkukesällä 2012. Silloin K-marketin myynti romahti, eikä enää koskaan palannut entiselleen.

Vielä sinä vuonna K-marketia pyörittänyt A. Auvinen Oy teki 57 000 euron liikevoiton, mutta seuraavana vuonna viivan alle jäi enää 6 000 euroa. Koska markkinointitempaukset eivät auttaneet, oli pakko tehdä jokin pysyvämpi ratkaisu.

Vaihtoehtoja oli kaksi.

Veijalaisten olisi ollut helpointa lyödä hanskat tiskiin, lopettaa velaton yritys ja etsiä muita töitä. Toinen vaihtoehto oli laajentaa kaupan palveluita ja tapella tosissaan markkinaosuuksista S-marketin kanssa.

Veijalainen on sanonut olevansa ennemmin tunne- kuin järki-ihminen. Jos hän ei olisi päättänyt kilpailla S-ryhmän uuden myymälän kanssa, hän olisi katunut sitä lopun ikänsä. Hän olisi tuntenut pettäneensä tuusniemeläiset.

 

Jos jossain on hiljaista, niin Tuusniemen kirkonkylällä tiistai-iltana helmikuussa 2017.

K-marketin konkurssista on runsas vuosi, ja suurin osa suuresta tummasävyisestä kauppakiinteistöstä on yhä tyhjillään. Yhdessä nurkassa tosin toimii hiljattain aloittanut lounas- ja karaokeravintola Piwin Pulla & Burger. Se kilpailee asiakkaista parinkymmenen metrin päässä sijaitsevan Kellari Pupin kanssa. Lisäksi kylällä on Teboil ja S-market.

Kun ajaa kirkonkylältä vajaat kymmenen minuuttia pohjoiseen kohti Kaavia, kääntyy metsätielle ja jatkaa sitä niin kauan, että tekee mieli kysyä, voiko kukaan asua näin syrjässä, vastaan tulee vaaleanvihreä omakotitalo. Ja täällä, tiheän metsän keskellä, on vielä hiljaisempaa kuin kirkonkylällä. Veijalaisten lähin naapuri asuu linnuntietä kilometrin päässä.

Kello on hieman yli seitsemän, ja Veijalaiset ovat kokoontuneet pitkän valkoisen pirtinpöydän ääreen syömään päivällistä: makaroneja ja lihakastiketta. Seinällä olevassa kyltissä kerrotaan talon säännöt: ”Ei hössöttämistä, ei nalkuttamista, saa nukkua, saa kukkua, saa nauttia elämästä.”

Vielä muutama vuosi sitten tällaisia yhteisiä ruokahetkiä ei juuri ollut. Isä ja äiti olivat aina töissä.

Jälkikäteen ajateltuna se oli kauheaa aikaa, Mikon sanoin ”samaa paskaa”. Yötä ei tahtonut erottaa päivästä eikä vapaa-aikaa työstä. Jos joskus olikin yhteistä aikaa perheen kanssa, lähdettiin pizzalle tai hampurilaiselle – omalle kaupalle.

– Jonkinnäköinen työnarkomania sitä on, Mikko sanoo.

– Sulla on kyllä, Anne huikkaa pöydän toisesta päästä.

– Aina tulee jäätyä ylitöihin, vaikka ei pyydetäkään.

Konkurssin jälkeenkään Mikko ja Anne eivät osanneet jäädä paikoilleen. Rahat olivat loppu, autot ja kännykät jääneet konkursipesän haltuun. Aluksi sekin oli epäselvää, jäisikö edes kotitalo heidän omistukseensa. Piti löytää töitä, jotta sai ruokaa pöytään. Enää ei voinut rahdata kaupalta lounaan tähteitä tai mussuttaa mustuneita banaaneja.

 

Pari viikkoa konkurssin jälkeen Mikko oli jo hankkiutunut rakennushommiin Turun kupeeseen. Hän kulki parin savolaisen kaverin kanssa arkipäiviksi sinne ja palasi Tuusniemelle myöhään torstaina tai perjantaina.

Anne puolestaan sai töitä Kuopion Matkus-kauppakeskuksen Halpa-Hallista. Hän teki aamu- ja iltavuoroja ja valtavasti ylitöitä ja ajoi lähes joka päivä edestakaisin 160 kilometriä. Samalla hän yritti parhaansa mukaan vältellä konkurssin ajattelemista.

Se oli vaikeaa. Muutama tuusniemeläinenkin kävi Halpa-Hallissa, törmäsi Anneen muka sattumalta ja uteli konkurssin syitä. Netissäkin moni kyläläinen ”tiesi” asioita, joista Veijalaisilla itsellään ei ollut tietoa.

 

Konkurssin jälkeen Annelle on ollut tärkeintä yhteinen aika perheen kanssa.
 

 

Iltaisin Anne odotti, että lapset nukahtivat, ja antoi vasta sitten itkun tulla. Hän makasi yksin sängyssä ja mietti konkurssia, suvun perintöä, kestämättömältä tuntunutta tilannettaan.

Joinain iltoina Aatu, 14, kuuli äitinsä itkun ja tuli lohduttamaan. Sanoi, että älä välitä ja anna niiden ilkeiden komment­tien jo olla.

 

Kun tulee aika mennä nukkumaan, Veijalaisen vekaroita naurattaa. Mikko ja Anne antavat halit ja pusut Ellille, 8, ja sitten tämän kaksoisveljelle Kustille, joka asuttaa viereistä huonetta ja on juuri tullut suihkusta. Huolettomasti heiluvat hiukset ovat vielä vähän märät.

Mikko laskeutuu Kustin viereen ja latelee tälle isän ja lasten yhteisen hyvänyön rituaalin.

– Maailman paras Kusti.

– Maailman paras isi.

– Maailman tärkein Kusti.

– Maailman tärkein isi.

– Hyvää yötä.

– Hyvää yötä.

– Kauniita unia.

– Kauniita unia.

 

Viime vuoden keväällä Veijalaiset aloittivat työt Mikon veljien bussifirmassa Outokummussa, runsaan 30 kilometrin päässä Tuusniemeltä. Anne siivosi linja-au­toja ja työntekijöiden sosiaalitiloja ja poimi mansikoita. Mikko korjasi autoja ja ajoi silloin tällöin vuoroja.

Aiemmin Annen ympärillä oli aina ollut työyhteisö. K-marketissa hän oli se, joka organisoi ja johti: jakoi työvuorot, maksoi palkat, kannusti ja tsemppasi. Työntekijöistä tuli läheisiä.

Mutta nyt, yhtäkkiä, hän tajusi olevansa yksin. Kontallaan linja-auton vessan lattialla siivoamassa oksennusta.

Sitten hän romahti.

Itkusta ei tullut loppua, eikä se jäänyt työkavereilta ja läheisiltä huomaamatta. He passittivat Annen lääkäriin. Diagnoosi oli keskivaikea masennus. Veijalainen on ollut sairauslomalla syyskuusta asti.

 

Pari kuukautta sairausloman alkamisen jälkeen Annen keuhkosyöpää sairastaneen mummon Airin tila paheni ja tämä joutui saattohoitoon Tuusniemen sairaalaan.

Isoäidin kuolinvuoteen äärellä pojantytär kävi päivittäin syvällisiä keskusteluja elämästä, uskosta ja konkurssista.

Tavallaan isoäidin sairastuminen oli onni, Veijalainen on miettinyt jälkikäteen. Hänellä oli mahdollisuus ja aikaa jutella isoäidin kanssa kenenkään keskeyttämättä juuri silloin, kun hänellä oli omassa elämässään kaikkein vaikeinta.

Tavallaan se oli myös kamalinta, mitä Anne saattoi ajatella. Hän joutui puhumaan epäonnistumisestaan ihmiselle, joka oli perustanut firman vuosikymmeniä aiemmin.

– Ajattelin, että miksi hänen piti vielä nähdä se konkurssi. Miksei hän voinut lähteä ennen sitä, Veijalainen sanoo.

Mutta mummo onnistui takomaan Annen päähän hitusen uskoa siihen, että kaikella on tarkoituksensa, vaikka sitä ei aina juuri sillä hetkellä tajuakaan. Ja että konkurssistakin seuraa vielä jotain hyvää.

 

Sen hyvän Veijalainen näkee nyt ympärillään joka päivä, kun hän on enimmäkseen kotona. Hän käy säännöllisesti Wilmassa tarkastamassa lasten opettajilta tulleet viestit. Yrittäjäaikoina sitä ei ehtinyt tehdä edes joka viikko. Hän laittaa lapset aamuisin matkaan ja kyselee heidän kuulumisensa, tekee heille ruokaa ja peittelee iltaisin sänkyihin.

Tosin aluksi, pahimpina masennuskausina, Veijalainen ei pystynyt tekemään muuta kuin nukkumaan: 12–14 tuntia yöllä, 6–8 tuntia päivällä.

Nyt hän nousee joka aamu seitsemän jälkeen, laittaa aamupalaa ja lähtee koirien, Huldan ja Tildan, kanssa kävelylenkille. Sitten hän joko lähettää lapset kävelemään ison tien risteykseen koulubussille tai heittää heidät autolla.

Tänä aamuna mennään autolla.

Anne tekee Kustille ponnarin, tyhjentää tiskikoneen ja varmistaa, että lapset ovat päästäneet kissat ulos ja pesseet hampaansa. Ja että luistimet ja sukset ovat mukana.

– Veikolle on luvattu etupenkki, hän sanoo.

– Se istui eilenkin! Elli protestoi eteisessä.

Mutta Veikko, 10, on tänään herännyt aikaisin lukemaan englannin kokeeseen ja saa siksi istua edessä.

Mersun taustapeilissä roikkuu Kekkonen ja radiossa soi Suomipop, kun Anne ohjaa autoa kapealla metsätiellä.

Normaalisti lapset kävelevät vajaan kolmen kilometrin matkan tienristeykseen keskenään, mutta sydäntalvella, kun aamuisin oli pilkkopimeää, Anne ryhtyi kuskaamaan heitä. Muutaman kymmenen kilometrin päässä Kaavilla oli tehty susihavaintoja.

– Hei, hei! Kiltisti ja reippaasti! Anne muistuttaa, kun lapset hyppäävät kyydistä.

Paluumatkalla diesel-Mersu putputtaa tasaisesti. Veijalaiset ostivat talon keskeltä metsää yhdeksän vuotta sitten. Se oli henkireikä jo silloin, ja se on henkireikä varsinkin nyt.

– Kun astuu aamulla ovesta ulos, ei kuulu mitään mistään, Anne sanoo.

– Ja kesällä on korviahuumaava lintujen laulu. Se on jotain ihan uskomatonta.

 

Helsingin yliopistossa väitöskirjaa 1990-luvun laman seurauksista tekevä Ruut Sjöblom kertoo, että konkurssin jälkeen tulee neljä vaihetta.

Ensin itse konkurssi. Sen jälkeen kuoppaan putoamisen vaihe, jossa elintaso laskee ja häpeä ja itsetuhoiset ajatukset ovat tavallisia. Kolmantena tulee tilanteen myöntäminen. Alkaa sopeutuminen uudentyyppiseen elämään ja identiteettiin, johon ei enää kuulu yrittäjyys vaan useimmiten työttömyys. Neljäs vaihe on veloista vapautuminen.

– Kaikki konkurssin tehneet käyvät nämä neljä vaihetta läpi. Tuntemukset ja tapahtumat vaiheiden aikana ovat kuitenkin erilaisia, Sjöblom sanoo.

Veijalainen on nyt vaiheessa kolme. Hän on pikkuhiljaa hyväksymässä ajatuksen konkurssista ja menossa elämässään eteenpäin. Hillittömiä itkukohtauksiakaan ei tule enää joka päivä, vain pari kertaa viikossa. Painajaiset ovat loppuneet lähes kokonaan.

Mutta koko ajan pinnalla ovat olleet viha ja katkeruus, joita vastaan pitää edelleen tosissaan taistella. Anne ei halua nähdä tuusniemeläisiä vaan on sulkeutunut omiin oloihinsa.

– Ei ole ollut pienintäkään mielenkiintoa vaihtaa kuulumisia kenenkään kanssa. Kirkossa käyn, siellä ei udella mitään, hän sanoo.

S-marketiin Veijalainen ei, tietenkään, ole suostunut astumaan, eikä astu. Ruokaostokset hoitaa joko Mikko työreissuillaan tai sitten käydään isommalla porukalla Kuopiossa Citymarketissa ja Lidlissä. Ikikeskolainen on säästösyistä ryhtynyt käyttämään saksalaisen kauppaketjun palveluita.

 

Vielä 1800-luvun alkupuolella konkurssin tekijä saattoi joutua Suomesssa rangaistukseksi häpeäpaaluun, kertoo Jyväskylän yliopiston tutkija Riina Turunen, joka on perehtynyt 1800-luvun suomalaisiin konkursseihin. Ei riittänyt, että oli menettänyt omaisuutensa, vaan sen lisäksi piti olla muiden ihmeteltävänä ja pilkattavana. Siltä myös Veijalaisista on välillä tuntunut. Pienellä kylällä kauppiaat olivat julkkiksia, joiden tekemisiä seurattiin tarkalla silmällä.

– Apinoita, Mikko täsmentää.

– Kaikki siis tunsivat.

Suomessa konkursseja peilataan edelleen 1990-luvun lamaan. Monen mielessä ovat tarinat velkojen tuplaantumisesta, yrittäjien itsemurhista ja ikuisesta velkavankeudesta. Kun nelikymppisenä konkurssin tehnyt maksaa velkojaan 25 vuotta, työura on varmasti ohi.

Sittemmin tilanne on muuttunut.

– Veloilla on nykyään lopullinen vanhentuminen. Voi hakea velkajärjestelyyn, jonka normaali kesto on kolme vuotta, sanoo konkurssiasiamies Helena Kontkanen.

Myös lainan takaajan ja yksityisvelallisen asemaa on parannettu. Konkurssi ei välttämättä tarkoita loppuelämän kestävää vankilaa ainakaan silloin, kun vararikkoon ei liity rikoksia tai muita hämäryyksiä.

Veijalainenkin pääsi velkajärjestelyyn, eikä kotitalo lähtenyt alta. Hän maksaa velkoja vielä viiden vuoden ajan 800 euroa kuukaudessa. Perheen talous on tiukoilla, mutta tilanne voisi olla huonompikin.

 

Veijalainen ei ole lakannut syyttämästä itseään siitä, ettei saanut maksettua kaikkia velkojaan. Ja siitä, että päätti laajentaa kauppaa.

Hänen olisi pitänyt ymmärtää, ettei se voi kannattaa. Riski oli liian suuri, suunnitelmat liian optimistiset. Mutta yrittäjän, varsinkin perheyrityksen perintöä kantavan yrittäjän, voi olla vaikea erottaa, mikä on realistista ja mikä ei.

Kokenut konkurssitutkija Erkki K. Laitinen tietää, että yrittäjät ovat usein ylioptimistisia.

– He uskovat, että seuraava vuosi muuttuu kannattavaksi, vaikkei se olisikaan realistista. Yrittäjällä on usein yrityksen velkojen vakuutena omaa henkilökohtaista omaisuutta, joten konkurssia pyritään välttämään kaikin keinoin.

K-kaupan loppuvaiheissa Veijalaisia auttanut yrityskonsultti Lasse Karjalainen sanoo, että mukana oli myös huonoa tuuria. Kesä 2015 oli sateinen, ja kaupan yhteyteen rakennettu terassi ammotti tyhjyyttään. Siinä menetettiin jopa 100 000 euron katteellinen myynti, hän arvioi.

Karjalainen pettyi myös Keskoon, joka ei tuntunut antavan juuri minkäänlaista tukea kauppiaalleen. Päinvastoin yh­tiön toiminta oli Karjalaisen mukaan varsinkin loppuvaiheessa melkoista piiskanheilutusta, kun se peri saataviaan.

– Sinä aikana kun minä olin mukana, Keskolta ei tullut tukea vaan hyvin karua kohtelua. Olen nähnyt satojen ja satojen yritysten kohtelua, ja tämä oli harvinaisen kovaa tylyttämistä, Karjalainen sanoo.

Keskon Itä-Suomen aluejohtaja Jari Kuosmanen kieltäytyy kommentoimasta yksityiskohtaisesti Tuusniemen K-marketin konkurssia. Hän sanoo, että yhtiö on valmis auttamaan kauppiaitaan kannattavan liiketoiminnan harjoittamisessa. Apu päättyy, jos Kesko ei näe mahdollisuuksia toiminnan tai kannattavuuden parantamiseen. Keskon mukaan Tuusniemellä olisi yhä edellytykset K-kaupan toiminnalle.

 

Keskiviikkoiltana on koulun disko. Se on Veijalaisten lapsille tärkeä juttu, onhan Veikko moninkertainen diskon tanssikisan voittaja ja Kusti limbomestari, joka päihittää yläkoululaisetkin. Kisojen palkintona on usein limsapullo tai karkkipussi.

Konkurssin jälkeen Veijalaisten on pitänyt laskea rahansa tarkkaan. Viime kesänä heillä ei pahimmillaan ollut varaa ostaa edes ruohonleikkuriin bensaa.

Kusti kurkkaa eteisen oviaukosta.

– Vietkö sinä meidät diskoon? hän kysyy pöydän päässä istuvalta isältään.

– Äiti sanoi, että sinä annat rahaa, Veikko jatkaa.

– Ei minulla ole... Paljonko? Mikko kysyy.

– Kaksi euroa per naama.

– No on minulla sen verran.

Rahat annetaan Veikolle, joka lapsista varmimmin pitää ne tallessa.

– Ota rahat ja juokse! Veikko vitsailee.

Lapset seisovat keittiössä diskovaatteissaan, valmiina lähtöön. Mutta vielä pitää kerrata rahankäyttösäännöt.

– Mitä tehdään rahan kanssa? Anne kysyy tiukasti.

– Säästetään, Veikko huudahtaa.

– Ei tuhlata.

– Yritetään kilpailuissa voittaa.