Lauri Viita: Ne runot jotka jäivät

Toim. Sakari Katajamäki. WSOY 2016. 115 s.

Pitkään Lauri Viidan (1916–1965) tuotantoa tutkinut ja maaliskuussa runosatu Kukunorista (1949) väittelevä Sakari Katajamäki avaa Viidan juhlavuoden ansiokkaasti.

Hänen toimittamansa Ne runot, jotka jäivät ei sinänsä tarjoa uutta näkökulmaa Viidan runouteen. Silti se jykevöittää niitä peruskiviä, jotka emeritusprofessori Yrjö Varpio väitöskirjassaan Lauri Viita. Kirjailija ja hänen maailmansa (1973) ja Aila Meriluoto läheltä kirjoitetussa teoksessaan Lauri Viita – legenda jo eläessään (1974) muurasivat.

Runokoosteen materiaalista suurin osa on julkaistu aiemmin eri lehdissä. Osa on peräisin käsikirjoituksista ja kirjeenvaihdosta. Perinpohjaisissa kommenteissaan Katajamäki ottaa huomioon runojen muutokset. Toisintoja vertaili myös Varpio väitöskirjassaan.

Kaikenlaista pönötystä inhoava Viita kirjoitti paljon juhlarunoja. Epämuodollisen asenteensa hän perusteli tokaisemalla: ”Muut sanoo aina juhlarunon alussa, että asento, mutta mä annan levon.”

Monet juhlarunoista ovat urheiluaiheisia, ja niistäkin voi löytää Viidan eettisen selkärangan. Työväen Urheiluliiton kisoja varten laaditussa Juhlapäivänämme-runossa korostetaan tahdonvoimaa: ”Hyvä ei tule ulkoa päin, / tämän tiedämme ainoastaan, / ja me saamme, kun tahdomme, näin / omat lähteemme kumpuamaan.”

Joulurunoissa on kriittistä särmää, kuten Apu-Iidassa. Se kertoo monilapsisesta palvelijasta, joka istuu jouluaamuna kirkonpenkissä veisaamassa yllään rouvan antamat vaatteet. ”Rouva ei maksa, vaan hän antaa / työtä ja vanhoja vaatteitaan, / ja Iida, Iida tekee.”

Katajamäki kiinnittää huomiota siihen taidokkuuteen, jolla Viita yhdisti perinteisen ja modernin runomuodon, sekä kalevalamitan uudistamiseen.

Erinomaisena puhujana ja lausujana tunnettu Viita saattoi myös laulaa runonsa. Hänen absoluuttisuutta vaaliva kielikorvansa näkyy näissäkin otoksissa: ”Suomalainen kasvattakoon lastaan / mielenvaltaan mielivaltaa vastaan”, julistetaan Tänään-runossa.

Viita on purevimmillaan suomiessaan kriitikoita ja akateemisuuden edustajia. Runoilijan tehtävästä hän antaa satiirisen kuvan: ”Ei totta puhu ollenkaan – / siis kuoppaan runoniekka, / siis päälle tosi hiekka, / siis itse veisataan.”

Runoilijan haudasta on puolestaan peräisin tämän valikoiman nimi: ”Ne runot, jotka jäivät, / kun muuta kirjaintelin, / ne vain, ne sentään jäivät / ja soivat. Täällä elin.”

Viidan kuolinpäivänä Parnassossa julkaistu Onni-runosikermä on julkaistu kokonaisuudessaan. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, mutta siteerattakoon tässä Parnassosta pois jäänyt runo: ”Sain sen, mitä halusin, rakkauden, / ja sentään: olenko onnellinen? / Mitä odottelen? / Joka kerta, kun oveeni koputetaan / on mieleni riemua tulvillaan. / Mitä odotankaan.”

Viidan loppuaikoja leimasi voimakas kaipaus lapsuuteen. Meriluoto on kertonut, että Viita toivoi kuolinilmoitukseensa seuraavat säkeet: ”Rakastin kesäisiä iltoja, / kun lapsena soudettiin / kohti kaukaista salmen suuta, / johon aurinko vaikutti.”

Toive ei toteutunut, vaan säkeet otettiin Onni-sikermästä. Samoja säkeitä siteerataan yhä kuolinilmoituksissa: ”Kaita polku kaivolta ovelle nurmettuu…”

Tässä valikoimassa Viidan toivetta on kunnioitettu. Pispalan jättiläinen on saanut hyvät lähtökuopat juhlavuodelleen. Pieni tarkennus: Perillä-runo julkaistiin jo Varpion väitöskirjan kuvaliitteessä, ei yksinomaan Optimistissa 1991.

Uusimmat

Kirjat

Heidi Köngäs: Sandra

Ritva Ylönen: Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä.

Perttu Immonen: Suomen rahvaan historia

Pekka Lehtosaari & Hannu Lukkarinen: Raatteen tie

Kai Häggman, Teemu Keskisarja, Markku Kuisma, Jukka Kukkonen: 1917

Tuomas Marjamäki: Spede, nimittäin

Rosa Liksom: Everstinna

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Lasse Lehtisen elämäkerta Väinö Tannerista tavoittaa savolaisen selviytyjäpersoonan

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa Savon Sanomien uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.