Marja-Sisko Aalto: Tappavaa lunta

Marja-Sisko Aalto. Tappavaa lunta. Icasos 2015. 248 s.

Kuopiolaisen rovastin ja notaarin Marja-Sisko Aallon toisen rikosromaanin kertomus avautuu niin sanotusti in medias res, toimintatilanteeseen Torniossa lokakuussa 1944. Lapin sota on juuri alkanut. Stalin on asettanut rauhanehdoksi saksalaisten karkottamisen Suomesta.

Joukko suomalaisia sotilaita on suorittamassa juuri tätä tehtävää, kun tapahtuu yllättävä käänne, joka heittää tumman varjon vuosikymmenien päähän.

Romaanin varsinainen tapahtuma-aika on nykyaika. Kuopion poliisilla on selvitettävänään rikosvyyhti raakaa väkivaltaa, huumeita ja murhia. Kokonaiskuvio laajenee ja laajenee myös ajassa taaksepäin. Kirjan alun tarinalinjat yhdistyvät, kun Lapin sota pilkahtelee mukaan kuopiolaisen poliisiparin Annette Savolaisen ja Aatu Heiskasen tutkimuksiin.

Aatu hyräilee iskelmää Sulle salaisuuden kertoa mä voisin. Laulelua voi pitää tunnelman sanoittamisena kertomuksessa, joka koostuu monista sisäkkäistarinoista, joiden ytimessä on piilotettua tietoa.

Mitä eräässä torniolaisessa varastossa tapahtui lokakuussa 1944? Mikä yhdistää eri elämänpiireihin kuuluvia kuopiolaisia ja miksi he pulpahtelevat vaihtelevissa yhteyksissä poliisitutkintaan? Miksi Pitkälahden huoltoaseman valvontakameran kuvaama henkilö sekoittaa poliisien pasmoja entisestään?

Lukija saa alusta asti tietää enemmän kuin poliisit. Osittain tämä on ihan hyvä, mutta muutamassa kohdassa lukijaa olisi voinut pitää vähän kauemmin samassa epätietoisuudessa Annetten ja Aatun kanssa. Kaiken loppusummaus tulee kuitenkin täytenä yllätyksenä, ja se on riittävän uskottava.

Ihmismielen mutkikkuus on kirjan syväteema, jota sen mustavalkoisemmilta vaikuttavat pintateemat varioivat. Ihmismieli enempää kuin hyvä tarinakaan ei tyhjene yhteen simppeliin selitykseen.

Kielellisesti Aallon uusi romaani on edellistä sutjakkaampi ja etenevämpi. Mukavan maltillisesti Aalto saa mukaan sen tosiasian, että ihmisten yksilöllinen erilaisuus ei ole rikollista eikä pahaa, mutta julmuudesta kumpuavat teot ovat.

Nykyiseen poliisiromaanityyliin Annetten ja Aatun työn ulkoinen yksityiselämä on olennainen osa juonta. Annette tutustuu ihmisiin, joiden tapa ilmaista omaa sukupuolisuuttaan poikkeaa yleisestä normista.

Tästä on hyvä jatkaa.

Helena Miettinen