Marko Kilpi: Kuolematon

Gummerus 2013. 303 s.

Kuopiolaisen poliisin, kirjailijan ja dokumentaristin Marko Kilven uusi poliisiromaani Kuolematon jatkaa miehen voittoisaa kulkua kohti kotimaisen rikoskirjallisuuden terävintä kärkeä. Kilpi yltää Kuolemattomalla vähintään yhtä hyvään lopputulokseen kuin romaanilla Elävien kirjoihin, joka oli hänen tuotantonsa paras saavutus ennen nyt ilmestynyttä teosta.

Romaanin päähenkilöinä jatkavat tutut poliisit Olli Repo ja Elias Kaski. Repo on tavallaan toipilaana ja tarkkailtavana Elävien kirjoihin -kirjassa tapahtuneen puukotuksen jäljiltä. Hänen on oltava Kasken työparina, jotta psykoterapeuttisesti orientoitunut Kaski voi laatia lausunnon Ollin työkuntoisuudesta.

Lausuntoasia on yksi syy jännitteeseen, joka viriää miesten välille. Eliaksen taipumus psykologiseen tarkkailuun ylittää kuitenkin mennen tullen lausunnon tarpeet. Hän näkee Ollissa ihmisen, joka kantaa tuskallista elämänhistoriallista taakkaa. Sen varovainen selvittely on yksi kirjan monista tutkintalinjoista, ja myös Ollille itselleen. Hänen mielensä on sulkenut erään oven.

Mitä on oven takana, selittää lopulta Ollin ristiriitoja. Salaisuus säilyy kirjan viimeisille sivuille saakka.

Varsinaisessa poliisityössä mennään aiheeseen, johon Kilpi on aiemminkin raottanut ovea. Kustantaja paljastaa kirjan esittelytiedoissa, että kyse on pedofiliasta. Tarinassa tutkitaan lukijaa säästävällä tavalla piinallista asiaa.

Suurin osa ihmisistä ei ole koskaan ollut ilmiön kanssa tekemisissä, eikä haluakaan olla. Pahinta olisi kuitenkin sivuuttaa se, että lapsiin kohdistettua henkistä, ruumiillista ja seksuaalista pahoinpitelyä ja hyväksikäyttöä tapahtuu, ja sen tekijät näyttävät tavallisilta ihmisiltä. Rikollinen mieli ei näy päälle. Se ei mainosta itseään.

Romaanin ykkösaihe on ihmisen tarve ja kyky käsittämättömään pahuuteen.

Tarinan viesti onkin, että niin kauan kun pahuutta pidetään käsittämättömänä ja kauhistellaan vain sen aikaansaannoksia, ilmiön todellinen olemus jää tajuamatta. Kun Elias alkaa nähdä syyseurausjatkumon, hänelle valkenee kaava, jota tarinassa heijastelevat taparikollisen itsemurha, sairaalan ruumiinavausavustajan katoaminen ja pikku pojan suistuminen rajuun reaktiiviseen psykoosiin.

Ydinsana on trauma. Traumakäyttäytyminen on kaavantoistoa. Kun mielettömiä tehneeltä kysytään, miksi hän teki mitä teki, vastaus on usein vilpitön ”en tiedä”. Ihminen ei tiedä, mikä häneen meni, koska tosiasiassa jokin meni häneen jo ehkä vuosikymmeniä sitten. Se ei ollut silloinkaan hänen tietoisesti valitsemaansa.

Pahuus toistaa itseään ikään kuin elävänä olentona ihmismielessä, jos sitä ei tunnisteta ja pysäytetä. Se on pedofilian mekanismi, ja siitä Kuolematon kertoo.

Kilven vahvuuksia on lentävä lause. Kerrontamuoto on preesens, tapahtumat vyöryvät tässä ja nyt. Huomattava osa kirjan tekstistä on nopeatempoista eloisaa dialogia. Eliaksen syvämietteiset pohdiskelut suovat hengähdyspaikkoja vauhdikkuuteen.

Useita kertoja ollaan hektisessä poliisityön kenttätilanteessa. Mitä rajummin tilanteissa syöksytään, sitä lyhyemmiksi ja iskevämmiksi lauseet käyvät. Tykitys toimii järkyttävän hyvin.

Repaleiset tutkintalinjat, tarinan juonensäikeet, palmikoituvat yhteen poliisikaksikon taidonnäytteenä. Se mitä yhteensattumien liiallisuudessa ehkä menetetään, voitetaan väkevässä sosiaalisessa sanomassa. Kerrontalinjojen kulku kohti ratkaisua ei riko kirjan rakennetta, mikä on hyvä seikka romaanitaiteessa.

Helena Miettinen

Uusimmat

Kirjat

Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Anni Kytömäki: Kivitasku

Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia

Katja Seutu: Kuusilla mittaan aikaa

Matti Rönkä: Yyteet

Anu Kaaja: Leda

Virginia Woolf: Päiväkirja I, II, III, IV, V

Miki Liukkonen: O

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa Savon Sanomien uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.