Raisa Marjamäki: Ei kenenkään laituri

Raisa Marjamäen runot ovat kirjaimellisesti irrallaan, kuten kannetkin – kaksi pahvipalaa. Esine runollistuu. Rivit sijoittuvat sivujen ylä- ja alareunaan, ja tyhjäkin tila vaikuttaa maailmalta, jossa tapahtuu.

Tekijänsä toinen kirja on käsin ladottu ja kohopainokoneella painettu. Sen irtolehtiä olen viskellyt kädestä toiseen tunnistaen sivut – siis konkreettiset paperit – runomotiiveina. Jos ne ovat ”esineitä”, kuten tuntuu, esineet kuuluvat sisältöön.

Sivuarkkien lehtimäinen realismi ja tekstikuvien mielteet ja välkkeet löytävät mukavasti toisensa. Kirja on fyysinen kuin teoshenkilö, johon voisi soveltaa Marjamäeltä vaikka riviä: ”Hän näkee meidän olevan täynnä aamuja, täynnä satamia”.

Yksi henkilöistä on kirjan lukija. Yhteys toisiin henkilöihin, sivuihinkin ja kirjaan esineenä, ei ehkä ole yleisemminkään ja pelätysti katoamassa.

Sähkökirjan levitys näyttää odotettua hitaammalta. Isojen kauppojen bestseller-myyntiin keskittymisestä huolimatta riittänee vielä kirjaa (kirjana) rakastavien ja kirjaan elävää suhdetta vaalivien joukkokunta; sen verran mittava, että me bibliofiilit ja nykykirjallisuudenkin ahmijat uskomme vähintään ideaalisin huokauksin kirjan elinvoimaan, energiaan tai kirjastoissa ja yhä kodeissakin viihtyvään uskollisuuteen.

Digittömyys kuuluu Marjamäen sanomaan, mutta sitä ei pidä erikoisuudenhakuna nykytekniikoista poikkeamisen vuoksi.

Teksti aaltoilee kohopainon konkreettisissa sävyissä. Runojen sisällöissäkin valo syttyy, sammuu, luo tulkintaulottuvuutta ja on itsellään eloisaa tai – tietolaatikonomaiseksi kavetessaan – kriittistä eloisan hyväksi.

Himmenevä ja kirkastuva luonnonsyke jaksottaa runoja. Puolestaan keinotekoistuva valo, josta kirjoitetaan, assosioituu monesti suljettuihin paikkoihin, joiden ahtaudesta Ilona, kirjan sivullinen persoonallisuus näyttää karkaavan luonnollisen valon kohteeksi etsiytyvään maisemaansa.

”Ilona nukkuu parvekkeella, tai puussa. / Se ei oikein ole ihminen, se ei elä meidän kanssa / vaan liepeillä.”

Ilonassa on toisenlaisuutta, aistimusten sydänalkuperää. Hän on erakko maailmassa, jota ohjaavat sitovat säännöt ja jossa valoa – runon ilmaisuin – pyydetään kerrostaloikkunasta heitetyin katiskoin.

Valoisampi kuvastokenttä on usein ranta kukkivine puineen ja merellä majakoineen ja luostareineen. ”Ilona jota seuraa hiljaisuus ja vaimea sade”

Kokoelma saa sekä teräväreunaisen valveen että pehmeän unen piirteitä. Realismeineen ja mielikuvineen säkeet (muine henkilöineen) hakevat Ilonaa. Runoa, joka kuin rantanuotio vapauttaa itsensä käsitteiden sekä moniselitteisten ja keinotekoisten tarkoitusten kahleista.

”anna meidän sataa kunnes vesi on kirkasta”

Teppo Kulmala

Uusimmat

Kirjat

Jussi Waltameri: Samalla kadulla kirkko ja tehdas

Yuval Noah Harari: Homo Deus - Huomisen lyhyt historia

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat - Seikkailukertomus

Paavo Castrén: Antiikin myytit

Suvi Ermilä: Hauho

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide.

Tore Renberg: Iskuja joka suunnasta

Helena Waris: Linnunsitoja

Kalle Kniivilä: Tanjan katu. Elämää Pietarissa 1917-2017.

Kari Häkämies: Kaksoiselämää

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa Savon Sanomien uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.