Kansallisteatteri: Kuolema Venetsiassa

Ensi-ilta Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 5.4.

Juuri ennen kuin tiimalasin hiekka valuu loppuun, aukon kohdalle muodostuu ahdas pyörre.

Kirjailija Gustav von Aschenbachin (Jukka Puotila) Venetsian matka on kuin tuo pyörre pitkitettynä. Aika on käymässä vähiin. Elämä kulkee vääjäämättä kohti loppua, eikä kysele, onko sen eläjä saanut tehtävänsä suoritetuksi.

Thomas Mannin vuoden 1912 novelliin pohjaava Kuolema Venetsiassa on raadollinen matkakertomus. Matkustaja on juhlittu taiteilija, joka tuntee sisällään levottomuutta ja tarvetta päästä huoahtamaan helpotuksesta. Samanaikaisesti hän pelkää lamaantumista, inhoaa maltillisuutta ja kavahtaa omaa vanhenemistaan.

Jukka Puotila vetää tarkoin vedoin ääriviivat pidättyväiselle, salaperäiselle kirjailijalle, joka kamppailee itseään suurempia voimia vastaan. Laivamatkalla Gustavia puistattaa pynttäytynyt vanhus, joka ilakoi nuorten ihmisten seurassa. Kirjailijan ulosanti on kirpeä sekoitus katkeruutta ja surumielisyyttä.

Äkkiä kaikki muuttuu. Gustav lumoutuu nähdessään täydellisen kauneuden, jota hänen silmissään edustaa samassa hotellissa asuvan puolalaisperheen 14-vuotiaan poika.

Vaikka esityksen keskiössä on kielletty rakkaus, asetelma ei ole irstas vaan enemmänkin surumielinen. Gustav näkee pojassa kadottamansa elinvoiman ja riemun.

Puotila tulkitsee väkevästi hurmiota sen eri laidoilta. Ihminen voi herätä eloon inspiroiduttuaan, mutta ymmärrys kaiken mahdottomuudesta on musertavaa. Sivulauseessa heitetään mielenkiintoinen ajatus: ihmiset hämmentyisivät toden teolla, jos taiteilijat paljastaisivat todelliset inspiraationlähteensä.

Tarinaan tulee uusi ulottuvuus, kun kaupungissa alkaa lemuta desinfiointiaine ja hotellit tyhjenevät. Kulkutaudista ei saa puhua ääneen. Gustavia sekin kiehtoo, sillä hänen lisäkseen nyt myös kaupunki kantaa salaisuutta.

Puotila saa kanssamatkustajikseen Jukka-Pekka Palon ja nuoren sellistin, Artturi Aallon. Kolmikko ei näyttele yhdessä vaan saavuttaa tason, jossa on kysymys aidosta kohtaamisesta. Palon ja Puotilan kanssakäymisessä on jotakin maagista, ja ilman Aallon selloa unenomainen tunnelma jäisi syntymättä.

Michael Baranin dramatisointi ja ohjaus ovat niin ikään runollisia. Vaikka käsitellään ajan loppumista, esityksessä ei kiirehditä.

Lavastus tukee upeasti sitä tapahtumien yllä vellovaa tosiasiaa, että loiston aika on ohitse. Jotakin murenee pään päällä, sillä valkoinen hiekka valuu katosta lattialle.

Valtavan kattokruununkaan ei anneta loistaa, se on peitelty kankain. Näyttämön halkova kanava on symboliikan täyteinen lavastusratkaisu. Milloin katsoja jännittää, kaatuuko märissä kengissään liukasteleva Gustav, milloin säälii kirjailijaa, tuota uitettua koiraa.

Anu Puska

Uusimmat

Teatteri

Varkauden Teatteri: Nunnia ja konnia

KOM-teatteri : MyBaby

Kansallisteatteri: Kangastus 38

Poleenin teatteri: Ihmisen osa

Kuopion kaupunginteatteri: Viulunsoittaja katolla

Kuopion kaupunginteatteri: Luolamies

Helsingin kaupunginteatteri: Kultainen vasikka

Helsingin kaupunginteatteri: Myrskyluodon Maija

Leppävirran kesäteatteri: Niskavuori

Rajasusi Kollektiivi: Valemorsiamet

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa Savon Sanomien uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.