Savolaissyntyisen suurmiehen juhlavuosi on lopuillaan. Moneen otteeseen ja monessa paikassa häntä on muistettu. On painettu postimerkkejä, pidetty juhlia ja seminaareja, kirjoitettu kirjoja. Syystäkin. Taitava kynänkäyttäjä on kirjoittanut itsensä syvälle kansakuntamme muistiin.
Juhani Aholla oli jopa maagisiin mittasuhteisiin yltävä ihmistuntemus. Hänen laaja ja monipuolinen tuotantonsa piirtää kuvan kirjailijasta, joka ymmärsi ihmissielua kaikkine puutteineen ja vahvuuksineen. Hänen luomansa hahmot eivät ole sankareita sanan juhlavassa ja perinteisessä merkityksessä. He riitelevät, kaipaavat, vihaavat, rakastavat, toivovat ja murehtivat tavallisten ihmisten lailla, meidän laillamme. He elävät elämäänsä omassa ajassaan ja kuvitteellisessa todellisuudessaan aitoina ja käsin kosketeltavina. Siksi heihin on helppo samaistua. Rautatien Matti ja Liisa, Papin rouvan Elli, Panu ja Juha. He kaikki muuttuvat kirjojen sivuilla vereksi ja lihaksi, aaltoileviksi ja myrskyäviksi tunteiksi. Edellä mainittu kuvaa romaanihenkilöitä, mutta ehkä kaikkein vaivattomimmin Ahon herkkyys tulee esille pienissä lastuissa, joista useat vangitsevat olemassa olevan hetken niin taitavasti ja ovat niin lumoavan välittömiä, että niitä lukiessa tuntuu kuin astuisi sisään jonkun taiteilijamestarin maalaukseen.
Mistä moinen kirjailijan taituruus? Onko se synnynnäinen lahja? Vaatiiko se jotakin muuta? On ilman muuta sanottava, että Aho oli kirjallinen lahjakkuus jo varsin nuorena. Kirjoittihan hän tuotantonsa päätyön ainoastaan 22-vuotiaana. Mutta ei pelkkä sanallinen lahjakkuus riitä. Tarvitaan harjoittelua ja kokemuksia. Ahon tuotannosta voi vetää viivoja tapahtumiin ja ajanjaksoihin hänen omassa elämässään, ihmisiin, joita hän kohtasi, kirjoihin, joita hän luki, tunteisiin, joita hän koki. Ja kuinka voimakkaina hän ne kokikaan. Usein on ihmetelty hänen taitoaan samaistua nuoren tytön tai naisen sielunelämään. Ehkä tuo poikkeuksellinen empatiakyky, sielullinen herkkyys oli Ahon suurimpia vahvuuksia.
Mutta ei pelkkä herkkyys riitä tekemään kirjailijaa. Tarvitaan kyky asetella tuntemukset paperille. Ja siihen tarvitaan taas harjoitusta. Aho pääsi koettelemaan kynäänsä Elisabeth Järnefeltin koulussa . Korkeakulttuurisessa aatelisperheessä vietettiin vapaa-aikaa kirjoitusharjoitusten parissa. Työstettiin kirjoitustyylejä ja ihmistyyppejä. Lisäksi Aho koki tuossa henkisessä perheessään lujaa ystävyyttä ja raastavaa rakkautta. Perheen pojista tuli hänen veljiään, ja äitiin ja tyttäreen hän rakastui. Uinuva kirjallinen lahjakkuus alkoi heräillä. Vielä viimeisinä vuosinaan Aho muisteli lämmöllä merkittävää kohtaamista. Se tapahtui Vääksyn Rantalassa kesällä 1881. Siellä, Järnefeltien kesävieraana, hänen kirjailijan kutsumuksensa sai kipinän, joka jäi kytemään kuumana hiilloksena. Leimahdusta odottaessaan Aho antautui journalistin uralle, hioi kynäänsä ja kolme vuotta myöhemmin tuo hetki tuli. Vuonna 1884 Aho kirjoitti läpimurtoromaaninsa, Rautatien. Matka Suomen kirjallisuuden suurmieheksi oli alkanut.
