Koskaan en ole hävennyt kiuruvetistä kotikylääni, mutta jos milloinkaan niin tänään siihen on kaikkein vähiten aihetta. Tänään tulivat nimittäin julkisiksi vuoden 2010 verotiedot myös täältä Pohjois-Savosta, ja lystipä oli köyhemmänkin lukea sitä listaa.
Ykkössijalla Olavi Kärkkäinen, kakkossijalla Einari Vidgrénin kuolinpesä, kolmantena Aulis Kärkkäinen. Rikkaita miehiähän ne ovat Kuopion isokenkäiset - pohjanpaaluttaja Heinonen, betoninvalaja Eestilä, talonrakentaja Isotalo puhumattakaan parketinlaittaja Väänäsestä - mutta heppeliukoiksi osoittautuivat he nyt ylisen Sudeetti-Savon rahamiesten rinnalla.
Kehutaan siis nyt hieman, kun on kerrankin kehumisen aihetta.
Kärkkäisen veljesten kanssa käydä jutkistettiin aikanaan koulua samalla Makkosen linja-autolla, he vähän perukammalta Heinälammilta, minä jo itse pääkylältä. Kolmaskin veli oli Kärkkäisiä, vaan hän ei lähtenyt enää mukaan nuorempiensa puubisnekseen.
Itse mielessäni ajattelen nyt ikämiehenä, että vanhin sai jo nuorena miehenä päävoiton tässä elämässä menemällä naimisiin kotikylän kauneimman tyttären, pikkuserkkuni, kanssa. Hän oli niin kaunis, etten minä tavallisena tallukkana tohtinut edes hakea häntä tanssiin Puistorinteen lavalla, Jänteen hallilla tai Suojalla, joissa Kiuruveden 1960-luvun kultainen nuoriso opetteli inhimillisen kanssakäymisen alkeita.
Einarista ei tullut nuoruuden tuttua, kun hän oli vieremäläisiä ja Vieremä oli niin kaukana. Joskus poikasena innostuimme pyöräilemään sievänä kesäsunnuntaina seitsemän kilometrin matkan Kiuruveden ja Luupuveden rajalle, ja jo se matka tuntui pitkältä. Jos uskalsimme ja jaksoimme jatkaa Salahmille, kolmentoista kilometrin päähän, se oli suorastaan tajunnan räjäyttävä kokemus.
Maailma oli vielä aika rajallinen viisikymmentä vuotta sitten.
Mutta ehtihän Einarin menestystarinaan tutustua vähän myöhemminkin. Jo vuosikymmeniä on lapsuuden kotitantereilla seisonut milloin pitempi, milloin lyhempi rivi Ponssen keltaisia metsäkoneita, että Kettusen pajan veljekset panevat ne vanhimman, Arvin, johdolla taas siihen kuntoon, että metsä ryskyy ja aukkoja syntyy.
Jos ovat Kärkkäisen veljekset olleet neroja jalostamaan puuta lämpimän avulla yhä kestävämpään kuntoon, niin yhtä lailla ovat Kettusen veljekset suhtautuneet ennakkoluulottomasti tekniikan uusiin ihmeisiin. Liekö itsellänikään ollut vielä koko televisiota, kun Kaskelan katolla kohosi jo lautasantenni korkeuksiin ja välitti veljeksille kuvaa maailman toiselta laidalta.
Kannatti tämäkin päivä nähdä, sanoivat vanhat ennen. Suuren verotietopäivän kallistuessa iltaan voi tuntea luupuveteläisenä samanlaista onnea kuin joskus nuoruuden tanssireissujen jälkeen. Jos ei itse saanut, niin sentään kaverit saivat.
