Ladut ovat taas loistokkaat, kun vihdoin taivas meille rakennusaineet työnsi. Kuopiossa on maanmainio latuverkko, on mäkistä himoaville Puijo ja tasaisempaa tahtoville metsämaata. Jääladut tosin taitavat tänä talvena jäädä ajamatta. Vettä on siihen malliin, ettei tuonne viitsi suksellakaan, isompaa laitetta jää tuskin vielä kantaakaan. Mutta nyt niitä on!
Kahta vaan en ymmärrä. Miksi koirankusettajat eivät pysy koirineen poissa laduilta näiden muutamien kuukausien ajan. Koirakieltoja ei latujen varsilla näy, ainoastaan kehotus pitää koirat kytkettyinä. Onko latupolitiikka muuttunut tänä talvena? Niinkö ne on aurattu sekä koirallisten kengille että suksille? Toinen asia, jota en ymmärrä on se, että juuri hiihtokauden aluksi aloitetaan Jynkässä metsänraivaustyöt, niin että vasta rakennetut ladut ovat tuhannen tuusannuuskana. Eikö ollut aikaa koko ylipitkä ja pimeä syksy tehdä nuo raivaustyöt?
No, mutta nyt on ainavalmiita latuja, koneella suitaistuja. Kaksi kaunista raitaa ja vieressä vakosametin pintaa luistelijoille. Kyllä kelpaa! Neitistä on nähtävänä missä päin ainavalmiit ladut on juuri aurattu. Ei tarvitse mennä kenenkään uppuroimaan lumen sekaan. Eikä hiihtelemään hankia hiljakseen. Helppoa. Ja vielä helpompaa on, jos on alla nanosukset, ne, joita ei tarvitse voidellakaan.
Vaan minä aloitin hiihtovalmistelut jo edellisenä iltana. Pohjasin sukset parafiinilla ja vanhalla silitysraudalla. Aamulla talisiin pohjiin pitoa keskelle. Ja menoksi. Kyllä oli nautinto lykkiä latua ja katsella tykkylumista metsää. Hiihtohetki ajoittui sunnuntaiaamuun, jolloin Heikki Harma pyörittää 60-luvun musiikkia lempiohjelmassani Pop eilen, toissapäivänä. Niinpä minullakin oli poikkeuksellisesti korvissa napit ja taskussa pieni radio, joka särisi kuin vinyylilevysoitin konsanaan. Kenttä ei joka kuusikkoon yllä. Beatlesien Don t let me down vuodelta 69, katselin sähköjohdon päällä olevaa paksua lumikäämiä, jota tuulenvire niin keveästi keinutti. Niin, don t let me down, tuntui lumi anelevan. Sauvani suihkivat ja yksinäiset hiutaleet piiskasivat alamäessä kasvojani.
Olo olisi ollut täydellinen, jos olisin valinnut hiihtosuunnaksi Jynkän raivausmetsän sijasta Pilpan hiihtomajan. Sillä siellä ladun päässä on jotain, mitä et saa mistään muualta: Pilpan uunituoreet pullat. Ne ovat käsite, joka kruunaa jokaisen kuopiolaisen hiihtolenkin. Pullantuoksu tuntuu jo aukealle saavuttaessa, viimeisen alamäen jälkeen. Tuvallinen hikeänsä kuivattelevaa hiihtokansaa, tuttuja ja tuntemattomia, kaikilla suu avoin pullan haukkaamiselle, silmät kiinni ja mmmm….
Leena Raveikko
Kirjoittaja on kuopiolainen puheterapeutti, jonka sisällä asuu pieni anarkisti.
