<p> Kirjoitin kesällä tänne Kesäkirjeenvaihtajat-palstalle, ja pääsin jatkamaan tätä toilailuani. Jee. Monessa muussa maassa sellaisilla jutuilla mitä kesällä tänne laitoin olisi päätynyt kivitettäväksi, roviolle, vankilaan, teloituskomppanian eteen, ristille, tai pakolaiseksi. Mutta koska Suomi on hyvinvointiyhteiskunta niin sain hiirimaton, avaimenperän, ja sateenvarjon. Saa nähdä saanko nyt jotain bonusta, esim kaksi hiirimattoa. En tiedä missä menee bloggaajan ikälisien raja, vai kilobiteissäkö se menee. Ja toisaalta: olen ikuisesti 19-vuotias. Ainakin paperilla ja aaltopahvilla. </p> <p> Shakespeare tai Jeesus eivät koskaan pitäneet blogia. Joten tunnen olevani hiukan etuoikeutettu. Nyt minut voi laskea samaan kastiin mm Johanna Tukiaisen ja BB-Hennan kanssa. Onnittelut heille. Skumppaa sitten vaan tiskiin. </p> <p> Blogi-sanahan ei ole onomatopoeettinen eli se ei tarkoita sitä, että joku yrittää taistella oksennukseensa tukehtumista vastaan, vaan blogi tulee sanasta weblog, eli nettiloki. Eli oikeastaan nettipäiväkirja. Onko mitään niin julkista kuin netti? Tai mitään niin yksityistä kuin päiväkirja? Joten nettipäiväkirja on vähän kuin sanoisi "kuiva sade", tai "surkea Kalpa", tai "upea Jokerit". Mutta harva kirjoittaa blogiinsa sellaista mitä kirjoittaisivat päiväkirjaansa. Tuskinpa monen päiväkirja täyttyy ostettujan vaatteiden kuvista tai ruokaresepteistä tai ketjukirjeistä; harva avautuu blogiin tunteistaan. Esim "olen niin yksinäinen, että olen itkenyt koko päivän." Kun potentiaalisten lukijoiden joukko on reilu miljardi, niin tämä hiukan saattaa vaikuttaa siihen mitä tulee laitettua. Joten kerronkin tässä vain, että itkin tänään krapulaani 3,4 sekuntia. </p> <p> Ja toisaalta, eihän sitä välttämättä koskaan tiedä lukeeko tätä kukaan. Sikäli blogin pitäminen on vähän kuin esittäisi keikan niin, ettei näkisi tai kuulisi yleisöä. Ei tiedä onko yleisöä nolla, sata, kymmenen, vai 673. Ehkä sitten hotellihuoneen oven ali saa jonkun lapun, josta voi päätellä, että no oli siellä ainakin tuo yksi. Mutta ei se paljoa lohduta jos siinä lapussa lukee esim "Tais olla eka keikkas, ja kukakohan ääliö sut meikkas". </p> <p> No tutut sentään tätä lukevat, mutta toisaalta mitäpä uutta tässä heille on, "jaa, Tomi on taas ollut aivan Tomina, sou..." Mutta onhan tästä toki mukava heidän kanssaan jutella. Eräs kaverini epäili hyväksyykö Savon Sanomat tuollaisen nimen blogille. "Onhan se kuitenkin melko konservatiivinen lehti."* </p> <p> "Joo taitaa olla tosi konservatiivinen kun ottavat minut bloggaamaan. Pitävät varmaan kukkahattutätinä." </p> <p> Kyselin myös neuvoja esittelytekstiäni varten. "Mites ois Kuopion Hank Moody?" (=Californication-ohjelman päähenkilö, Neloselta maanantaisin 22:35) "Teissä on vaan se ero, että sinussa ei ole karismaa." Painuin Savon Sanomille kuvattavaksi. Näytin mielestäni kuvissa krapulaisemmalta kuin Hank Moody juuri koskaan. Savon Sanomilta painuin äitin luokse. Kun äiti asetteli punaista villasukan vartta pohjettani vasten arvioidakseen olisiko sopiva varren pituus 26 vai 30 senttiä, niin... "Kuopion Hank Moody my ass," ajattelin, kovaa mielessäni. </p> <p> Menin sohvalle makaamaan loppua krapulaani pois ja muistelemaan edellisen illan Jenni Vartiaisen keikkaa, ja muuta touhua mitä torstaihin oli mahtunut. </p> <p> "Tuossa ois Hanna Partasen piirakoita, otatko?" </p> <p> "Joo." </p> <p> "Laitanko voitakin..?" </p> <p> "Ei tarvii." </p> <p> Menin varmuuden vuoksi laittamaan sälekaihtimet kiinni. Vähitellen aloin vihdoin tajuta, etten ole mikään Kuopion Hank Moody. Olen Kuopion minä. Maailman minä. Minun minä. Ja aivan hyvä niin. Vielä kun heruis edes prosentin verran siitä mitä Hank Moodylle. Tai 2% verran, osaan olla joskus hiukan vaativa. 3%. 4%. Nälkä kasvaa fantasioidessa. 5%, 6%, 7%, onhan siitä sentään monta kuukautta kun mitään naista missään olen edes nähnyt. 10%. 15%; 22% - nälkä kasvaa kasvaessa. </p> <p> Mutta joo. Elämässäni on tänä vuonna ollut yhtä paljon naisseikkailuja kuin Kymppitonnissa koko historiansa aikana intensiivisiä takaa-ajoja. Tänä vuonna naisseikkailut ja minä eivät ole oikein mahtuneet samaan lauseeseen. Tai huoneeseen. Tai pesukoneeseen. Enemmän niin, että minä olen täällä kotonani Kuopiossa, ja naisseikkailuni ehkä vähintään jossain Kreikassa. Tai Botswanassa. Tai Chilessä. Missä lie, mutta toivottavasti nyt eksyvät jotenkin tähän blogiini. Koska olen epätoivoinen niin laitan tähän Chilen nykyisen presidentin nimen: Sebastián Piñera. Mahdollisuus, että joku nainen Chilessä päätyy tähän blogiini kasvoi juuri 0,00021%:sta 0,00023%:iin. Skumppaa vaan tiskiin. </p> <p> "*Kuten sitten olikin. Alunperin blogin nimeksi piti tulla Tulta munille." </p>
