Katsot Savon Sanomien arkistojuttua. Tämä juttu on julkaistu 05.08.2011 00:01

Abortti on arka aihe

Poliitikkona tietää sohaisevansa takuuvarmasti ampiaispesään, kun antautuu keskusteluun aborttilainsäädännöstä. Raskauden keskeyttäminen kun on aina eettinen ongelma, sillä siinä lopetetaan jo alkanut ihmiselämä. Argumentointi aiheen ympärillä on yleensä tyylilajissa "korkealta ja kovaa", pääasia, ettei vastapuolen kommentteja edes kuule.

Näin tapahtui myös Jyrki Kataisen hallituksen ohjelmakirjaukselle. Varmistimet singahtivat oitis pois päältä, kun uutisoitiin, että hallitusohjelmaan on kirjattu tavoite aborttien vähentämisestä ja sen selvittämisestä, onko tarvetta muuttaa raskauden keskeytyksen myöhäisintä viikkorajaa.

Harva keskusteluun rynnännyt edes tiesi, mistä aborttilain niin sanotussa eugeenisessa pykälässä on kysymys ja millaisia yhdenvertaisuus- ja perusoikeusongelmia myöhäisiin keskeytyksiin liittyy

Tämä pykälä sallii raskauden keskeyttämisen sikiön vammaisuuden perusteella aina 24. raskausviikon loppuun, kun taas terveiden lasten kohdalla ehdoton yläraja on 20 raskausviikkoa.

Keskoshoidon edistyessä sikiön elinkelpoisuusraja on laskenut ja jopa 22.-23. raskausviikolla syntyneitä lapsia jää eloon. Siksi Maailman Terveysjärjestön WHO:kin suosituksen mukaisesti nykyisin 22. raskausviikolla syntynyt tai 500 grammaa painavampi rekisteröidään lapseksi, syntyypä hän elävänä tai kuolleena.

Kehittyneen keskoshoidon ansiosta samanikäisiä lapsia siis toisaalla pelastetaan elämään, toisaalla abortoidaan. Vammaisjärjestöt ovat vastustaneet tätä 80-luvulla aborttilakiin tullutta eugeenista pykälää vedoten sen asettavan terveet ja vammaiset lapset eriarvoiseen asemaan.

Kyseisen pykälän suhteen Suomi onkin samassa kastissa entisten itäblokin maiden kanssa. Lisäksi kattavat sikiöseulonnat ovat johtaneet siihen, että kehitysvammaisiksi epäillyille sikiöille ehdotetaan abortointia rutiinitoimenpiteenä. Monessa asiassa suvaitsevaisen ja vapaamielisen yhteiskunnan viesti on tosiasiassa kieroutunut suhteessa vammaisen ihmisarvoon.

Länsimaissa omaksutun kristillisen ihmiskuvan mukaan ihmisen arvo ei riipu hänen ominaisuuksistaan tai kyvyistään, ei edes työpanoksesta tai veronmaksukyvystä yhteiskunnan hyväksi. Jokainen ihminen on arvokas sellaisenaan, ilman suorituksia tai saavutuksia, eikä sairaus tai vammaisuus vähennä kenenkään ihmisarvoa tai oikeutta elämään.

Vammaisperheissä koetaan vahvat tunneskaalat; samat ilot ja itkut kuin muillakin höystettynä vielä lähiympäristön satuttavilla ennakkoluuloilla ja taisteluilla yhteiskunnan byrokratiaviidakoissa.

Kuitenkin jokainen perheenjäsen on ainutlaatuinen ja rakas. Tämän olen saanut itsekin oppia nyt jo edesmenneen kehitysvammaisen kasvattisisareni Liisan avulla. Spontaani vastaus alakoululaisena kaverini kysymykseen: "Haluaisit varmaan, että teidän Liisa olisi terve?" oli: "En, eihän Liisa silloin olisi Liisa!"

Vammaisuus ei ole virhe, vaan yksi osa sitä ominaisuuksien joukkoa, joka muodostaa meistä itse kustakin persoonia. Jokohan suomalainen yhteiskunta olisi oikeasti tarpeeksi suvaitsevainen myöntämään tämän?

Kirjoittaja on kristillisdemk-raattien europarlamentaarikko.