Melkein tasan kolme vuotta sitten, syyskuun 17. päivänä 2007, Israel julisti pikkuruisen Gazan kaistaleen Välimeren rannalla vihamieliseksi alueeksi. Tammikuussa seuraavana vuonna rajat sulkeutuivat lähes kokonaan, liikenne yli rajan supistui minimiin ja sähkön toimitukset ja polttoainekuljetukset loppuivat kokonaan.
Elämä vaikeutui, kun elintarvikkeita, bensiiniä ja muita tarvikkeita oli alettava kuljettaa Egyptistä rajan ali tunneleita pitkin. Salakuljettajat rikastuivat ja väestö köyhtyi, lopulta ihmiset alkoivat nähdä nälkää.
Joulukuun lopussa 2008 Israel alkoi pommittaa käytännössä suljettua Gazaa, pommit ja raketit riepoivat säälimättä asukkaita tässä yhdessä maailman tiheimmin asutuista alueista. Yhdellä neliökilometrillä asuu melkein 7 000 ihmistä. Gazasta tuli asukkailleen hengenvaarallinen vankila, ja se on sitä yhä edelleen.
Sairaalat ovat toiminnassa, mutta Israel ei päästä lääkkeitä eikä sairaalatarvikkeita läpi, kaikesta on pulaa ja loukkaantuneita ihmisiä on vaikea hoitaa. Myöskään länsimaisia toimittajia ei päästetä alueelle, eivätkä muut juurikaan saa tiedotusvälineissämme ääntään kuuluviin.
Norjalaiset lääkärit Mads Gilbert ja Erik Fosse työskentelivät Gazan yliopistollisessa sairaalassa. Gilbert on nukutuslääkäri ja Fosse kirurgi, kummallakin on vankka kokemus sota-alueilla työskentelystä.
Gazassa he työskentelivät palestiinalaislääkäreiden kanssa, mutta yksi heidän tärkeistä tehtävistään oli kertoa lännelle, millaista Gazassa saarron ja pommitusten keskellä on. Gilbert ja Fosse kirjoittivat kokemuksistaan - ja samalla puolentoista miljoonan gazalaisen kokemuksista - ravisuttavan kirjan Silminnäkijänä Gazassa. He kuvaavat lakonisesti sairaalaan saapuneita silpoutuneita lapsia, naisia ja vanhuksia.
Gazassa pommeja mukanaan tuovat, kauko-ohjattavat lennokit tekevät täsmäiskuja. Joku jossakin kaukana istuu tietokoneensa ääressä ja ohjaa ammukset kouluihin ja asuinrakennuksiin - ja näkee tietokoneruudulta kaiken.
Järjettömäksi tilanteen tekee se, että suurimmaksi osaksi siviileihin kohdistuva raaka väkivalta olisi helppo lopettaa, jos länsimaat lakkaisivat katsomasta sitä läpi sormiensa.
Hyvin koulutetut gazalaiset yrittävät järjestää elämäänsä mahdottomaksi tehdyksi tilanteessa, mutta he ovat yhä vain ahtaammalla. Heidän on yhä vain vaikeampi katsoa siviilien pitkitettyä kärsimystä.
Palestiinalaisten ja israelilaisten poliittinen suhde on monimutkainen, mutta se muuttuu aina vain vaikeammaksi Israelin käyttäessä sotilaallista ylivoimaansa säälimättömän väkivallan välineenä.
Ruotsalaista Jan Myrdalia mukaillen Euroopan olisi jo aika nousta säälin suosta näkemään kollektiivinen vastuunsa.
Kirjoittaja on kotoisin Siilinjärveltä, mutta asuu nykyisin Helsingissä.
