Puolustusministeri Stefan Wallin (r.) on suorapuheinen ja kiivas mies. Sen ovat saaneet huomata toiset poliitikot, mutta myös toimittajat. Perussuomalaisten kansanedustaja Pentti Oinonen jopa väittää, että Wallin on uhannut ja loukannut kansanedustajien koskemattomuutta puheillaan. Oinonen on kannellut Wallinin käyttäytymisestä oikeuskanslerille.
On vaikea keksiä, millä tavalla ministeri voi uhata kansanedustajia. Ministeri ei voi erottaa kansanedustajia, mutta kansanedustajat voivat erottaa ministerin.
Eduskunnassa kiertävän arvelun mukaan Wallin olisi uhannut kertoa Oinosesta totuuden, jos tämä ei lakkaa puhumasta palturia. Melko pelottavaa.
Mielenkiintoisinta episodissa on keino, johon perussuomalaisten kansanedustajat turvautuvat. Taas kerran juridiikasta tehdään politiikan jatke.
Kun omat perustelut ja kannatus eivät riitä, politiikassa turvaudutaan entistä useammin lakiin.
Kuntauudistus ei onnistu, koska perustuslaki takaa kuntien itsemääräämisoikeuden. Kansanedustajaa ei saa kovistella, koska perustuslaki puhuu koskemattomuudesta.
Tällaisia väitteitä kuulee jatkuvasti. Politiikassa on tietenkin noudatettava lakeja, mutta poliittiselle harkinnalle jää paljon tilaa. Laista on turha etsiä osvittaa siihen, mikä erilaisista harkinnoista on oikea.
Suurin osa kansanedustajista sietää kovaa poliittista puhetta. Samaa ei voi sanoa toimittajista. Monien toimittajien mielestä heidän juttujensa arvostelu on uhkailua. Hufvudstadsbladet kertoi perjantaina, miten puolustusministeri Wallin on kunnostautunut myös tällä saralla. Todisteeksi lehti siteeraa muutamaa Wallinin suorasukaista kirjoitusta Facebookissa.
Ruotsalaisen Aftonbladetin toimittaja Lena Mellin arvioi, että Ruotsissa poliitikot eivät voisi samalla tavalla arvostella mediaa tai yksittäisiä toimittajia.
Eivät Yhdysvalloissakaan. Mieleen on jäänyt Bill Clintonin epäuskoinen ilme ja hysteerinen nauru sen jälkeen kun venäläinen virkaveli Boris Jeltsin yhteisessä tiedotustilaisuudessa luonnehti toimittajia katastrofiksi .
Onneksi poliitikot Suomessa toimittajien herkkähipiäisyydestä huolimatta uskaltavat harrastaa kovaakin mediakritiikkiä.
Tässä ovat kunnostautuneet varsinkin Mauno Koivisto, Kalevi Sorsa ja Paavo Lipponen, kaikki sosiaalidemokraatteja. Koiviston sopulivertaus on jäänyt elämään, samoin Sorsan kehittämä termi infokratia.
Ei tarvitse hävetä Paavo Väyrysenkään. Jokainen tietää, mitä tarkoittaa mediapeli. Toinen Väyrysen osuva ilmaisu on pomppujournalismi, joka tänä päivänä on ajankohtaisempi kuin parikymmentä vuotta sitten, jolloin Väyrynen termin keksi.
Pomppujournalismi kuvaa hyvin tapaa, jolla tiedotusvälineet lainaavat jonkun poliitikon lausuntoa. Usean pompun jälkeen alkuperäisestä lausunnosta ei ole jäljellä muistoakaan.
Hyvä journalismi on kriittistä. Toimittajat eivät ole omalla asiallaan, vaan vahtivat valtaa, niin poliittista kuin taloudellistakin.
Poliitikkojen, virkamiesten ja talouselämän päättäjien on kestettävä se, että heidän tekojaan läpivalaistaan ja arvostellaan. Media on kuitenkin uskottava vain silloin, kun se avaa omat toimintatapansa ja hyväksyy itseensä kohdistuvan arvioinnin.
Kova ja perusteltu arvostelu tekee kipeää. Se on vain kestettävä.
