EmediateAd

Historiaa ja tulkintaa

A A
21.8.2010 0:01

Jari Tourunen

Tohtori Heikki Urmas esittää viikon kuluttua ilmestyvässä kohukirjassaan väitteitä, jotka ovat rajusti ristiriidassa vallitsevan historiantulkinnan kanssa. Raadolliset toverit ja vallan väärinkäyttäjät väittää, että presidentti Mauno Koivisto ja entinen pääministeri Kalevi Sorsa olisivat olleet Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun KGB:n miehiä.

Urmas uskoo myös, että Yhdysvaltain presidentti Gerald Ford olisi ollut valmis vaarantamaan suurvaltojen vuoropuhelun kieltäytymällä tulemasta Helsingin Etyk-kokoukseen. Syynä uhkaan oli Urmaksen mukaan se, että CIA:lla oli tieto pääministeri Sorsan KGB-yhteyksistä.

Presidentti Kekkonen hajotti eduskunnan, korvasi Sorsan hallituksen Keijo Liinamaan toimitusministeriöllä ja poisti näin esteet Etyk-kokouksen tieltä. Urmas on varma, että tapahtumaketju ei ole sattumaa ja että siihen viittaavat dokumentit ovat CIA:n arkistoissa.

Kirjassa esitetyt väitteet ovat kiehtovia. Urmas perustaa tietonsa ay-johtajien Jaakko Rantasen ja Olavi Järvelän, Keijo Liinamaan ja Suomen Pankin johtajan Päiviö Hetemäen muistioihin sekä Järvelän, Liinamaan ja Hetemäen kanssa käymiinsä keskusteluihin.

Nelikon muistioilla ja keskusteluilla Urmaksen kanssa on historiallista merkitystä. Ne ovat lähdemateriaalia, jonka painoarvoa on punnittava tieteellisen historiantutkimuksen lähdekritiikin keinoin. Ovatko ne osittain tai kokonaan ensimmäisen, toisen vai kolmannen käden lähteitä? Kysymys on siis siitä, kuinka lähellä ne todellisuudessa ovat kohteitaan eli Kekkosta, Koivistoa ja Sorsaa. Haastavaa on arvioida faktan ja tulkinnan osuutta.

Urmaksen dokumentaatio on laitettava rinnakkain aikaisemman tutkimuksen ja sen pohjana olevan historiallisen lähdemateriaalin kanssa. Vallitseva tulkinta haastaa Urmaksen esittämän samoin kuin Urmas aikaisemman tutkimuksen. Lähdekritiikin keinoin on mahdollista arvioida sitä, ovatko uudet tulkinnat kestäviä.

Se, että tohtori Urmas kyseenalaistaa vallitsevan historiantulkinnan, ei tarkoita, että hän olisi väärässä. Mutta ei se tarkoita sitäkään, että hän olisi oikeassa. Urmaksen väitteet tarvitsevat tuekseen kovempaa dokumentaatiota. Ainakaan vielä sellaista lähdeaineistoa ei ole laajemmin tutkijoiden käytössä.

Teoksen arvoa ei ole syytä vähätellä, vaikka historiallinen todistusvoima jää keveäksi. Sanotaan, että jokainen sukupolvi kirjoittaa historiaa uusiksi. Tässä prosessissa Urmaksen teoksella on paikkansa. Suomen lähihistorian tulkitsijat, kuten Juhani Suomi, Hannu Rautakallio ja Jukka Tarkka, ovat melkein auktorisoituja historian tulkkeja. Jos linjaerimielisyyksiä on ollutkin, sitä ovat käyneet muutamat oppineet - joskus ihan verissäpäin. Virallisten kinastelijoiden piirin ulkopuolelta on vakavasti otettavia tulkintoja esitetty melko vähän.

Urmaksen kirja toimii toivottavasti myös polttoaineena poliittis-historialliselle väittelylle lähimenneisyydestämme.

Tohtori Jukka Tarkka suhtautuu kriittisesti Urmaksen paljastuksiin. Tarkka kiinnittää huomiota samaan kuin moni muukin tulee kiinnittämään: Urmas nimittäin väittää, että Neuvostoliitto tukikin presidentiksi Mauno Koivistoa eikä Ahti Karjalaista.

Tarkka kummeksuu myös sitä, että tehdessään Hetemäen elämäkertaa hän ei törmännyt kertaakaan Urmaksen nimeen. Urmas ei esiinny myöskään kirjan henkilöluettelossa. Tarkka ei kuitenkaan kiistä, etteikö Hetemäellä ja Urmaksella olisi ollut keskusteluyhteyttä. Jos näin on ollut, on syytä kysyä, miten Tarkalta on jäänyt Urmas huomaamatta.

Hetemäki oli jossain yhteydessä todennut Tarkalle, että "kansalle ei voi kertoa totuutta tilanteesta, koska se on niin pelottava". Tarkka arvelee Savon Sanomille, että Hetemäki viittasi Suomen ja Neuvostoliiton suhteeseen kokonaisuutena. Mutta entäpä, jos Tarkka tulkitsikin Hetemäkeä liian tiukasti omien käsitystensä kautta. Ehkä Hetemäki kertoi jotain vastaavaa esimerkiksi Urmakselle, joka tulkitsi sen toisin kuin Tarkka?

Aiheesta lisää kotimaansivulla 10.

Päätoimittajalta

Kommentoi artikkelia