Kuinka käy kirjan?

26.7.2010 0:01 Mirja Ryynänen

Maaninkalainen opettaja-emäntä Aino Räsänen aloitti kirjailijan uransa vuonna 1945. Miten sodanjälkeiseen synkkyyteen ja toisaalta korkeakulttuuriseen valistushenkeen sopi Aino Räsäsen Soita minulle Helena ja sitä seuranneet muut Helena-kirjat?

Vastaus riippuu siitä, keneltä kysytään. Jos kysytään lukijoilta, niin vastaus on: erinomaisen hyvin. Esikoisteoksen painosmäärä 128 000 kpl oli huikea ennätys. Kun koko tuotannon painosluvut yltivät yli miljoonaan, voi kiistatta puhua painosten kuningattaresta vailla vertaa!

Jos taas kysymys esitettäisiin tuon ajan kirjalliselle eliitille, vastaus olisi: erittäin huonosti.

Monien kriitikoiden leimakirveet iskivät ja suosikkiromaanista tehtiin arvosteluissa suorastaan turmelevaa roskakirjallisuutta. Sellaisen hankkiminen kirjastoihin oli tuomittavaa. Vielä 50-luvulla Helena-kirjoilta evättiin kirjastolain mukainen valtionapu.

Onneksi kuitenkin löytyi kirjastonhoitajia, jotka ymmärsivät tehtävänsä lukijoidensa palvelijoina. Ainakin täällä Ainon lähiseudulla Helenoita lainattiin tiskin alta: kirjasto oli lukijoitaan eikä arvostelijoita varten.

Ihastusta, vihastusta

Miten Aino Räsänen sitten tusinalla Helena-kirjallaan sekä muulla tuotannollaan lukijoitaan ihastutti ja kriitikoitaan vihastutti?

Kriitikoita lienee eniten vihastuttanut ymmärtämättömyys Aino Räsäsen kirjailijalaatua ja tyylilajia kohtaan. Korkeakulttuuriset kriteerit eivät todellakaan sovi Räsäsen tuotantoon. Kyse on viihdekirjallisuudesta, ehkä leimallisesti naisten ajanvietekirjallisuudesta, jota on arvioitava omana kirjallisuuden lajinaan.

Tämän oivalsi ensimmäisenä 60-luvun puolivälissä kirjailija Eila Pennanen. Hänen mukaansa "ainoa järkevä tapa arvostella viihderomaaneja on ottaa ne yhteiskunnallisena viestinä ja katsoa, että onnistuneimpia tai ainakin kiinnostavimpia ovat ne, joilla on suurin menekki ja joiden viestisisältö on siis havaittu ja otettu vastaan".

Suorastaan huvittavalta tuntuukin kriitikoiden huoli siitä, että Räsäsen kirjojen tarjoamaan unelmointiin uppoaminen tuhoaisi Suomen naiset! Kirjailija on itsekin tomerasti sanonut, etteivät hänen lukijansa arkeaan pakoon pääse, hänen kirjansa tarjoavat vain pienen lepohetken sen lomaan.

Suosikkikirjoista kiinnostuivat luonnollisesti myös elokuvan tekijät, ja maan parhaat näyttelijät tähdittivät Helenan tarinaa valkokankaalla. Mustavalkoisia Suomi-filmejä katsellessa on tullut mieleen, että joku taitava käsikirjoittaja voisi tarttua Helena-sarjaan dramaturgin otteella. Suomen laaja harrastajateatterikenttä tarvitsisi kipeästi hyviä käsikirjoituksia: aitoja omalta pohjalta syntyneitä ajankuvia ja esittäjilleen istuvia tekstejä.

Kirjastojen valintapolitiikka alkoi vähitellen laajentua suvaitsevampaan suuntaan. Ihmetellä kuitenkin voi, miten arvostetut kustantajat julkaisivat runsaasti käännettyä ajanvietettä, joka ei millään kriteerillä poikennut ainakaan edukseen siitä kotimaisesta viihdekirjallisuudesta, jota niin ylimielisesti oli torjuttu.

Kirjastotkin näyttivät alistuvan ulkomaisen viihdeteollisuuden tehokkaaseen markkinointiin. Viihdekirjallisuuden sisällä on tänäkin päivänä selvä luokkajako, joka on samalla osittain sukupuolijakoa niin kirjailijoiden kuin lukijoiden suhteen.

Salapoliisikirjallisuuden alalla leivotaan tänä päivänä painosten kuninkaita. Dekkareiden rinnalla naisvaltainen rakkausromaanikirjallisuus on ujona sivummalla, katveessa.

Kohtuullista olisi, että hyvin kirjoitettua viihdettä arvostettaisiin yhtälailla, keskittyipä se sitten suuren rakkauden tai mystisen murhan setvimiseen.

Kirjaston tulevaisuus

Kirja on aina kirjoitettu luettavaksi ja hyvä kirjasto on palvelulaitos. Lukija ratkaisee myös sen, jatkuuko suomalaisen kirjaston menestystarina. Menestystarinasta voidaan todellakin puhua myös kansainvälisessä mittakaavassa. Me emme täällä osaa edes kuvitella, miten tavoiteltu malli verkkona toimiva kirjastolaitoksemme on yhteiskunnallisesti ja miten tärkeä se on tietoyhteiskunnassa, joka rakentuu kaikkialla huimaa vauhtia. Erityisen merkittävä kirjastomme on ollut ja on lasten lukemisen taidon ja halun kehittämisessä.

Kirjastot ovat edelleen ensisijaisesti kirjoja varten, vaikka aineistoa löytyy äänitteinä, levyinä, videoina, atk-pohjaisina tietokantoina ja cd-rom-levylle tallennettuna tietona. Tiedon räjähdysmäisesti kasvaneessa tulvassa tarvitaan entistä enemmän ammatillista osaamista luomaan polkuja luotettavan tiedon lähteille, löytämään vastauksia omiin kysymyksiin, arvioimaan kriittisesti päälle vyöryvää infoainesta.

Miten käy kirjan tässä myllerryksessä? Kirjastolehdessä asiantuntijoiden viesti on rauhoitteleva: tulevaisuudessakin on kyse tavaroiden sijasta sisällöistä. Tekniikka luo mahdollisuudet liittää teokseen kuvaa ja ääntä. Jo nyt nuoriso käyttää koneellaan useita ohjelmia yhtä aikaa: peli, keskustelu, musiikki, tiedonhaku, kaikki liittyneenä samaan aiheeseen. Jatkossa se käy vain helpommin kenties yhdellä ohjelmalla jollain uudella alustalla.

Kirjastot kasvattavat kirjallisuuden käyttäjiä, ja sillä on merkitystä sähköisten kirjojenkin maailmassa. Tulevaisuuden kirjastokortti on ehkä samantapainen kuin maksutelevisiokortti tänään: siihen hankitaan oikeuksia päästä tiettyihin aineistoihin. Toivottavasti kulttuurinen ja tiedollinen perusaineisto, lukijoiden suosikit mukaan lukien, pysyy jatkossakin jokamiehen ja -naisen oikeutena maksutta.

lKirjoittaja on entinen kansanedustaja sekä pitkäaikainen Suomen Kirjastoseuran ja Suomen Harrastajateatteriliiton puheenjohtaja.