Presidentinvaalien ensimmäiseen kierrokseen on seitsemän viikkoa eli alle 50 päivää eivätkä ehdokkaiden kampanjat ole vieläkään päässeet kunnolla vauhtiin. Tästä vielä kuukausi mennään puolivaloilla ja vasta viimeisiin kolmeen viikkoon - tammikuun alusta alkaen - ehdokkaat keskittävät voimansa.
Toki vaalitenttejä ja tilaisuuksia on kaikilla ehdokkailla pitkin matkaa, mutta kunnon nokittelu ja ratkaisevat avaukset samoin kuin pysäyttävä mainontakin keskittyvät juhlapyhien jälkeiseen aikaan.
Gallupien perusteella kokoomuksen Sauli Niinistö on selvä ennakkosuosikki, mutta kuten on yleisesti jo pitkään arveltu, hänen etumatkansa sulaa vähin erin vaalipäivän lähestyessä ja vaaleissa nähdään toinenkin kierros. Silläkin Niinistö on mielipidekyselyjen mukaan omaa luokkaansa. Kokemus aiemmista presidentinvaaleista on kuitenkin osoittanut, että näillä varhaisilla gallupeilla voidaan heittää vesilintua: toisella kierroksella nähdään kahden ehdokkaan välillä tiukka taisto.
Jos pitää lähtöoletuksena, että saamme vaalissa toisen kierroksen ja että toinen sille pääsevistä on Niinistö. Kysymys kuuluukin: kuka on se toinen?
Tämän hetken tilanne gallupien valossa ei anna kovin varmalta tuntuvaa vastausta, sillä neljällä ehdokkaalla näyttäisi olevan mahdollisuudet nousta ensimmäisen kierroksen kakkoseksi.
Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki, Rkp:n Eva Biaudet ja kristillisdemokraattien Sari Essayah tuskin nousevat haastajaksi, vaikka kaikki ovatkin taitavia poliitikkoja ja tulevaisuuden nimiä. Jokainen heistä näyttäisi olevan ehdokkaana enemmän puolueensa pakottamana velvollisuudentunnosta kuin todellisesta palosta pyrkiä presidentin tehtävään.
Arhinmäki on jo nuorena noussut vasemmiston vahvimmaksi poliitikoksi. Hänen uskottavuutensa muun muassa ulkopolitiikan osaajana ei vielä riitä tähän taistoon. Sama pätee Eva Biaudetiin, josta voi vielä joissakin tulevissa vaaleissa tulla liberaalien suomalaisten lipunkantaja Elisabet Rehnin tapaan.
Essayah puolestaan edustaa ainakin toistaiseksi niin alakynnessä olevia moraalikonservatiivisia arvoja, että on vaikea kuvitella hänen nousevan lähivuosikymmeninä riittävän laajojen kansalaispiirien tukemaksi.
Neljä haastajaa Jäljelle jäävät neljä mahdollista ehdokasta vaalien toiselle kierrokselle ovat valitettavasti kaikki miehiä kuten Niinistökin. Valitan tätä siksi, että tasa-arvoisessa yhteiskunnassa ja kypsässä poliittisessa järjestelmässä noin monen vaihtoehdon joukkoon pitäisi kuulua molempien sukupuolten edustajia.
Onneksi sentään meillä on kelpo valikoima poliittisia vaihtoehtoja: demarien Paavo Lipponen, keskustan Paavo Väyrynen, vihreiden Pekka Haavisto ja perussuomalaisten Timo Soini eivät todellakaan edusta keskenään samoja arvoja. Kun kaikki ovat kokeneita ja taitavia poliitikkoja, jo ensimmäisen kierroksen loppusuoran kamppailusta saadaan paitsi raastavan jännittävä, myös värikäs ja raju.
Näistä neljästä Soini taitaa tällä hetkellä olla ennakkosuosikki toiselle kierrokselle, sillä perussuomalaisten nousukiito ei ole vielä taittunut. Kuten Soini itse asian ilmaisee, nyt on taas mahdollista äänestää Soinia koko maassa.
Soini itse vakuuttelee motivaatiotaan pyrkiä presidentin tehtävään, mutta puolueessa nähdään myös uhat, jotka hänen mahdolliseen valintaansa liittyisivät. Puolueella ei ole varaa menettää johtajaansa, koska valtakunnallista puoluekoneistoa vielä rakennetaan ja eduskuntaryhmän koossa pysyminen ilman vahvaa johtajaa ei ole ollenkaan selvää.
Presidenttinä Soini joutuisi jättämään puolueen oman onnensa nojaan eikä se ole siihen lähestulkoonkaan valmis. Kun tämän ymmärtävät Soinin intomielisimmätkin kannattajat, innostus äänestää Soinia ei ole oikein lähtenyt liikkeelle, eikä varmaan lähdekään. Soinin ulkopolitiikan kokemus on vielä vähäistä ja osaaminen on jäänyt testaamatta.
Saurusten sukua Dinosauruksiksikin haukuttujen Paavojen Lipposen ja Väyrysen ulkopoliittista kokemusta ja osaamista ei sen sijaan kukaan aseta kyseenalaiseksi, päinvastoin.
Heidän koetinkivensä ovat muualla: moni näkee heidän jääneen miettimään mitä 1990-luvulla tapahtui ja se ei ehkä ole oikea lähestymistapa tämän päivän kriisien ratkaisemiseksi. Toki heidän lääkkeensä ovat kaukana toisistaan.
Väyrynen havittelee paluuta aikaan ennen Suomen EU-jäsenyyttä ja saaneekin osansa perussuomalaisten kannattajien kaiken-varalta-ei-kuitenkaan-voi-äänestää-Soinia -äänistä. Lipponen kärsii imagostaan vanhana eurointoilijana, vaikka hänen ajatuksensa tulevaisuuden Suomesta ovatkin tervetullut vastapaino sulkeutuvalle ja tunkkaisen kansallismieliselle visiolle, joista Soini ja Väyrynen puhuvat.
Molempien Paavojen ongelmana ovat heidän omat puolueensa, joiden kannattajia näyttää olevan vaikea sytyttää ehdokkaan taakse. Keskusta ei kerta kaikkiaan saanut ketään muuta suostumaan ehdokkaaksi, vaikka kaikkia mahdollisia painostettiin - motivaatiota ajaa Väyrystä presidentiksi ei ole aivan helppo nostattaa, sillä Väyrysen ikuista pyrkyä ja itseriittoisuutta eivät kaikki jaksa sulattaa. Lipposen vanha maine oikeistodemarina ei ole lientynyt ja mm. SAK:n piiristä ei hänelle julkitukea heru.
Musta hevonen Vihreiden Pekka Haaviston kampanja ei ole ainakaan vielä lähtenyt sellaiseen nousuun, mikä enteilisi hänen kykenevän haastamaan suurempien puolueiden ehdokkaat loppusuoralla.
Haaviston kokemus ja osaaminen ulkopolitiikassa on kuitenkin kiistaton. Hänen valintansa mahdollistaisi Suomelle arvostusta ja nykyistä keskeisemmän roolin maailman kriisipesäkkeiden sovittelussa - Haaviston kyvyt on kehuttu laajasti Nobel-palkittu Martti Ahtisaarta myöten.
Haavisto on myös kotimaan politiikassa hakenut sovittelevan ja erilaisuutta suvaitsevan poliitikon roolia kaveeraamalla jopa perussuomalaisten kohuedustaja Teuvo Hakkaraisen kanssa.
Kaatuuko Haaviston menestys hänen seksuaaliseen suuntautumiseensa? Ovatko suomalaiset valmiit ohittamaan vanhat ennakkoluulonsa seksuaalivähemmistöjä kohtaan ja jopa äänestämään presidentinvaaleissa julkihomoa?
Mikäli uskomista on Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimosta, tuskin ovat. Uimonen kirjoitti kuukausi sitten kolumnissaan, että "Haaviston mahdollisuudet ovat heikoimmat eräästä tunnetusta syystä". Vaikka Uimonen ei ole suostunut täsmentämään, mitä hän tuolla vihjailullaan tarkoittaa, tuskin kyse voi olla mistään muusta.
Uimoselta olisi voinut odottaa sivistyneempää käytöstä, sillä kyllä hän voisi tunnustaa omat ennakkoluulonsa, jos hänellä niitä on. Tai jos hän pikemminkin arveli kansan arvioivan ehdokkaita jonkin muun kuin pätevyyden mukaan, senkin olisi voinut sanoa suoraan.
Kansaa ei kannata aliarvioida.
Kirjoittaja on STTK:n alue- ja elinkeinopoliittinen asiantuntija.
