Lasku teollisuusmaille

Ari Heikkinen

Jos ilmasto olisi pankki, Yhdysvallat olisi jo pelastanut sen, murjaisi Venezuelan kiistelty presidentti Hugo Chavez Kööpenhaminan ilmastokokouksessa joulukuussa. Ollaanpa Chavezin toimista Venezuelan johdossa mitä mieltä tahansa, loukkaukseksi tarkoitetussa lausahduksessa on vinha perä.

Teollisuusmaat Yhdysvallat, Euroopan unioni ja Japani etunenässä joutuvat ennemmin tai myöhemmin ilmastonmuutoksen torjunnan maksumiehiksi, sillä jo Kööpenhaminassa joulun alla epäonnistuneissa neuvotteluissa lisärahalla olisi tehty ihmeitä - tai sitten sopimusta ei olisi voitu saada aikaan millään ilveellä.

Kehitysmaiden ilmastoponnistelujen tukemiseksi perustettavalle uudelle organisaatiolle luvattiin noin 70 miljardin euron verran julkista ja yksityistä tukirahoitusta vuoteen 2020 mennessä, mutta sopimuksen hylänneille se ei ollut tarpeeksi. Se on yhtäältä monen mielestä yllättävänkin paljon rahaa, mutta toisaalta se on vain puolet siitä, mitä YK:n asiantuntijaelinten mukaan tarvittaisiin. Ja se on vain kuudennes Yhdysvaltain vuosittaisesta puolustusbudjetista.

Mitä tuohon Chavezin murjaisuun tulee, Yhdysvaltain kongressi myönsi maan pankkien tukemiseksi tarkoitettuun TARP-ohjelmaan viime vuonna noin 700 miljardia dollaria, josta valtiovarainministeriö antoi syyskuun loppuun päättyneenä tilivuotena tukea pankeille noin 250 miljardia dollaria eli noin 170 miljardia euroa.

Vaikka pankkituen oletetaankin palautuvan aikanaan veronmaksajille, luvut osoittavat armottomasti, että jos poliittista tahtoa riittää, rahoitus tärkeisiin kohteisiin kyllä järjestyy.

Potut pottuina?

Lähes kaikki Kööpenhaminan kokoukseen osallistuneet maat olisivat lopulta olleet valmiit pitkin hampain hyväksymään neuvotellun kompromissin sitovaksi sopimukseksi, mutta eivät ihan kaikki. Chavezin Venezuelan lisäksi Etelä-Amerikan Bolivian, Ecuadorin, Kuuban ja Nicaraguan sekä Afrikan Sudanin on sanottu olleen sopimuksen tiukimpia vastustajia.

Ettei vaan maksettaisi erityisesti amerikkalaisille pottuja pottuina?

Ja kuinkahan paljon kyse todellisuudessa on tukirahan sijasta öljyntuottajamaiden masinoimasta itsekkäästä edunvalvonnasta, joka verhotaan taisteluksi riistettyjen kehitysmaiden puolesta?

Presidentti Barack Obamalla on kova työ saada suhteet Kuuban, Venezuelan ja muiden amerikkalaisten kanssa nokkapokkaa pitävien maiden kanssa normalisoiduiksi, sillä liian pitkään Yhdysvallat on käyttäytynyt maailmanpolitiikassa ylimielisen päällepäsmäröivästi, suorastaan öykkärimäisesti, amerikan kielellä se on ollut bully.

Obaman viime syksynä saama rauhanpalkinto on kuin ennakkomaksua maailmanmahdin tulevasta uudesta sovittelevasta ja rakentavasta roolista, näin sopii toivoa, sillä erityisesti islamilaisen maailman ja amerikkalaisten välillä tarvitaan nöyryyttä luottamuksen palauttamiseen. Kööpenhaminassa Obaman valtuudet eivät tainneet riittää mihinkään, hänellä ei ollut muita tuliaisia kuin valtava huomioarvonsa ja sitä kokouksella oli jo aika lailla omastakin takaa.

Entä nyt?

Kööpenhaminan ilmastokokoukseen ladattiin paljon toiveita ja kokous ei niitä täyttänyt. Moni poistui sieltä pettyneenä ja pettyneitä ollaan ympäri maailmaa. Maailman mahtavimmat poliittiset johtajat joutuivat tiukkaan paikkaan maailman odottavan katseen kohdistuessa heihin, olihan heillä käsissään maapallon tulevaisuus. Laiha kompromissi, jolla lykättiin ongelmia eteenpäin ainakin seuraavaan kokoukseen tämän vuoden lopulla Meksikossa, ei ole nostattanut riemunkiljahduksia missään, ei edes sitovan sopimuksen ideaan tyytymättömimpiä.

Viime syyskuussa EU-komission puheenjohtaja José Manuel Barroso varoitti epäonnistumasta Kööpenhaminassa, jotta kokouksesta ei tulisi historian pisintä itsemurhaviestiä. Kööpenhaminan jälkeen Euroopan unionin äänitorven viesti ei ollut aivan yhtä kolkko, mutta yhtä kaikki hän piti tulosta eurooppalaisten tavoitetasoon nähden selkeänä pettymyksenä. Barroso katsoi Kööpenhaminan jälkeen ensimmäisissä kommenteissaan jo eteenpäin uskoen sitovaan sopimukseen vielä päästävän Euroopan unionin johdolla.

Pettymystään ei peitellyt Suomen ympäristöministeri Paula Lehtomäkikään, joka kuitenkin monen muun tavoin on koettanut löytää kokouksen tuloksista jotain myönteistäkin. Hänen mukaansa ensimmäistä kertaa maailman valtiot tunnustivat tarpeen pysäyttää ilmaston lämpeneminen Euroopan unionin ajamaan korkeintaan kahteen asteeseen.

Myös ilmastotoimien rahoituksessa otettiin selkeä askel oikeaan suuntaan. On ilmeistä, että meillä suomalaisilla on Lehtomäen tapaan aihetta olla ylpeitä EU:n roolista näissä neuvotteluissa, vaikka lopputulos ei vastannutkaan tavoitteitamme.

Vaikea tilanne

Valtioneuvoston ilmastopoliittinen asiantuntija Oras Tynkkynen on pettyneenäkin optimistinen realisti. Hänen mukaansa Kööpenhaminassa käytännössä jalostettiin eteenpäin luonnoksia, joita oli valmisteltu etukäteen Kioton pöytäkirjan ja YK:n ilmastosopimuksen pohjalta. Molempien raiteiden neuvotteluryhmien työlle annettiin vuosi lisäaikaa.

Tässä Kööpenhaminan julistuksessa luvataan rajoittaa lämpeneminen alle kahteen asteeseen ja mukana on jopa viittaus siihen, että rajaksi voidaan asettaa myös 1,5 astetta. Tavoitteeksi asetetaan myös päästöjen kääntäminen laskuun niin pian kuin mahdollista.

Eniten suurissa asiakysymyksissä Tynkkysen mukaan edettiin kehitysmaiden ilmastotyön rahoituksessa.

Elinkeinoelämän Keskusliiton ilmastoalan asiantuntija Tuuli Mäkelä harmitteli Vihreiden Helsingissä 21.12.2009 järjestämässä tilaisuudessa tuoreeltaan Kööpenhaminan tulosta. Hänen mukaansa se oli suomalaiselle elinkeinoelämälle pettymys, koska se ei poista markkinoilta epävarmuutta vaan enemmänkin lisää sitä.

Globaalisti kattava ja sitova ilmastosopimus toisi kolmoishyödyn: päästöjen vähenemisen lisäksi kansainvälinen sopimus tasaisi yritysten kilpailukykyeron globaaleilla markkinoilla ja loisi edellytykset ilmastoteknologiamarkkinoiden kasvulle.

- Sitovan sopimuksen aikaansaamiselle juuri tuo Mäkelän esittämä kilpailukykyerojen tasaaminen voikin olla myrkkyä: osalle maita ja kokonaisia äärimmäisen vaikutusvaltaisia teollisuudenaloja kuten öljyteollisuus kyse on isosta bisneksestä, jota ei ilmastonmuutoksen torjunnan vuoksi ole syytä vaikeuttaa.

Ikävä kyllä pääministeri Matti Vanhanen taitaa olla oikeassa ennustaessaan, että sitovaan sopimukseen pääseminen ei tule olemaan helppoa.

Vaihtoehtoa ei kuitenkaan ole: kutsutaan sitten ilmastoa vaikka pankiksi, jotta se pelastuu.

Kirjoittaja on oikeusministerin erityisavustaja (opintovapaalla).

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious