EmediateAd

Massa ja volyymi

A A
31.7.2010 0:01

Saku Heinonen

Saksan Duisburgissa järjestetyn Love Paraden traagiset tapahtumat ovat rujo esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun harkinta pettää. Kaksikymmentäyksi kuollutta ja yli viisisataa loukkaantunutta on karu lukema rakkauden paraatille, joka on levittänyt yhteenkuuluvuuden, vapauden ja suvaitsevaisuuden teemaa ympäri maailmaa.

Tapahtuuhan näitä. Kymmenen vuotta sitten Tanskan Roskildessä kuoli yhdeksän ihmistä. Onnettomuus sattui ironisesti vielä Pearl Jamin keikalla, rock-bändin, joka on erityisen tunnettu humaaneista viesteistään ja teoistaan. Kuolonuhreilta ei säästytty ammoisessa Woodstockissakaan, puoleen miljoonaan kävijään paisuneessa vuoden 1969 festariesi-isässä.

Pistää miettimään, että millainen itseisarvo meidän maailmassamme todella on niinkin hassu asia kuin koko. Kun joku, on se sitten vaikka festivaali, paisuu oikein isoksi, se on automaattisesti hyvä asia ja onnistuminen.

Eikö ole aika itsestään selvää, että jos tapahtuman yleisömäärissä puhutaan yli miljoonasta, niin kuin Love Paraden tapauksessa, jotain ikävää varmasti tapahtuu? Kuinkas monta rikosta, hätää ja onnettomuutta tuon kokoisessa kaupungissakin sattuu minuutissa, tunnissa, päivässä?

Tähtäimessä on usein kävijäennätys, sisällön ehdoilla tietenkin. Minun on aina ollut vaikea ymmärtää, mitä järkeä on maksaa kallis pääsylippu esimerkiksi Olympiastadionin suurkonsertteihin.

Tuntuu typerältä katsoa esitystä, jonka esiintyjää ei näe. Ekat kolmetuhatta henkeä varmasti nauttivat, mutta loput ihmiset ovat paikalla vain kasvattamassa tapahtuman tuottoa. Ja hei, kyllä kolme tuhattakin henkeä on aika lailla paljon ihmisiä, vaan eipä riitä mihinkään, kun artisti maksaa, ylöspano maksaa, joku maksaa.

Helsingin Sanomien musiikkikriitikko Jukka Hauru teki viime viikolla tärkeän päänavauksen ilmoittaessaan jättävänsä Porin Jazzit väliin ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen. Haurun mielestä tapahtuma on paisunut liian isoksi, väljähtynyt ja ajautunut pois jazztapahtuman statuksestaan, kohti helppoa isoäänistä viihdettä.

Haurun liike pitää sisällään ison symboliarvon. Meillä on oikeus peräänkuuluttaa ja kaivata tapahtumia niiden substanssin vuoksi. Siitä kulttuurissa ja taiteessa pitäisi olla kysymys. Ihmiseltä ihmiselle.

On hyvin epämääräistä nykyään, kun kunnissa, kaupungeissa ja yksityisellä sektorilla kulttuuripuhe aloitetaan ja lopetetaan kokoon, väkimäärään. Missä vaiheessa tämä lipsahti näin, että kaiken hyvän mittari on se, miten paljon tuli väkeä katsomaan.

Olen vuosia ihaillut Hankasalmen asemalla järjestettävää Kihveli soikoon- festivaalia. Tapahtuma on jo iät ajat ollut loppuunmyyty, mutta järjestäjät ovat säilyttäneet itsepintaisesti sen koon alkuperäisenä. Helppo sanoa, että Kihvelissä koetaan helposti myös taiteellisia onnistumisia.

Ollaanko me oikeasti niin tyhmiä, että massa ja volyymi marssittavat meitä. Että seurataan porukkaa, tuonne ne vaeltaa, siellä on pakko olla kaikki kunnossa. Miljoona ihmistä ei voi olla väärässä. Että vaikka jotain menee niin sanotusti väkisinkin reisille, niin se on pieni paha, saatiinpa pirusti populaa paikalle.

Kirjoittaja on teatteriohjaaja ja Etelä-Savon esittävien alojen läänintaiteilija.

Ajassa

Kommentoi artikkelia