EmediateAd

Mitä me emme kerro

A A
30.7.2010 0:01

Anniina Mustalahti

Toimittajan tehtävä on informaation välittämisen lisäksi kertoa tarinoita. Erityisen vaikeaksi tarinoinnin tekee se, että juttuja kirjoitetaan oikeista ihmisistä, oikeista elämistä.

Jotta tarinasta ei tulisi tylsä, se täytyy koota ensiluokkaisista aineksista: elämän suuret kaaret maustetaan hassuilla sattumuksilla, pienillä yksityiskohdilla ja nokkelilla lausahduksilla.

Jos siis haastateltavan poskella roikkuu räkä tai hän kiroilee jatkuvasti, houkutus kirjoittaa niistä juttuun on suuri.

Seuraavaksi tulee miettiä, miksi roikkuvasta räästä tulisi kertoa. No, se on hauskaa, mutta ehkä se ei riitä.

Jos esimerkiksi valtakunnan hienohelman Lenita Airiston nenäkarvoista killuisi räkäklöntti tai jos Alexander Stubb olisi alkanut kosiskella nuorisoa puhumalla aggressiivissa, ei sitä tietenkään voisi ohittaa.

Usein jutut käsittelevät kuitenkin aivan tai melkein tavallisia ihmisiä, jotka ovat esillä esimerkiksi ammattinsa puolesta. Kuten haastateltavat, myös me toimittajat olemme tuntevia ihmisiä. Emme me aivan kaikesta kirjoita.

Haastateltava saapuu sovittuun tapaamiseen humalassa. Hän horjahtelee päin seiniä ja minua, mutta käyttäytyy muuten kohtuullisen kohteliaasti.

Juopuneiden ihmisten kommentit eivät yleensä kelpaa lehteen, mutta tämän päivän kohdalle kirjailijan kalenteriin on merkattu lehdistötilaisuus.

Aloitteleva kirjailija puhuu ahdistuksestaan ja laukoo sekavasta tilastaan huolimatta jopa humaaneita viisauksia.

Sitten hän vannoo juomattomuuttaan, sanoo, että alkoholi on pahasta. Mitä tästä nyt voi kirjoittaa? Onko hän puhunut koko haastattelun aikana sanaakaan totta?

Hauskan lööpinhän kännisestä kirjailijasta saisi: Kaken korkki narahti, humaltunut kirjailija kieltää juopottelunsa.

Tarinaan saisi myös vinkeät, ja totuudenmukaiset, mausteet naisseikkailuista ja takeltelevasta puheesta.

Kake on kuitenkin sielukas ihminen, joka pelkää julkisuutta niin paljon, että on juonut itsensä humalaan. Luotan omaan arviointikykyyni ja kirjoitan kirjailijasta melko perinteisen kulttuurijutun.

Mutta valehteleeko toimittaja, jos hän jättää paljon kertomatta?

Toimittajan työ on mielestäni myös jonkinlaista sosiaalityötä.

Se on kuuntelemista, punnitsemista, ihmisyyden etsimistä sieltä, mistä sitä vähiten olettaa löytävän.

Tässä työssä pitää olla myös hieman salapoliisin vikaa. Pitää haistella, lemahtaako jutussa mätä.

Yleensä eltaantunut tuoksu tuulahtaa nenään silloin, kun joku on kauppamatkalla tai yrittää kiillottaa omaa kuortansa. Kiemurtelevaa poliitikkoa on kovisteltava, ja innokas pienyrittäjä pidettävä aisoissa, kun hän yrittää muokata tekstiä oman bisneksensä mainokseksi.

Aina mätä ei haise, vaikka kuinka nuuhkisi.

Esimerkiksi hippileiri olisi helppo ohittaa huumehihhuleiden huijauksena, sillä tuntemattomat ihmisethän eivät voi kokoontua yhteen nauttimaan elämästä ilman sen määritellympiä motiiveja. Joidenkin usko ihmisyyteen loppuu jostain syystä siinä vaiheessa, kun kaikki näyttää liian hyvältä ollakseen totta.

Nyt on aika kysyä, kiinnostaako jutussa esiintyvää henkilöä edes se, mitä hänestä kirjoitetaan. Melkein jokaisen naama, harrastukset, kaverit ja kännikuvat löytyvät jo Facebookista tai jostain muualta netistä.

Mutta kyllä kiinnostaa. Yhtä voi loukata esimerkiksi se, että toimittaja erehtyy tituleeraamaan hevosharrastajaa heppatytöksi. Toinen haluaisi lukea toimittajan muistilehtiön läpi ja sanella lauseet yksi kerrallaan, ettei vaan vaikuttaisi typerältä.

Tottakai kiinnostaa, kun on kyse ihmisestä itsestään. Siksi heitä jokaista tulee kohdella ihmisinä, ei pelkästään jutun rakennusaineina.

Jos toimittaja joskus luottaa, luottaa joku ehkä joskus toimittajaankin.

Kirjoittaja on Savon Sanomien ajankohtaistoimituksen kesätoimittaja.

Nimellä

Kommentoi artikkelia