Kun äänestin ensimmäistä kertaa presidentinvaaleissa, äänestin Elisabeth Rehniä.
Nyt harmittaa. Ei se, että äänestin naista presidentiksi. Ei se, että äänestin suomenruotsalaista presidentiksi. Eikä se, että äänestin ihmisoikeustaistelijaa, joka on meritoitunut vain Balkanilla, kun vaihtoehtona olisi ollut maailmanlaajuisesti touhunnut tuleva nobelisti.
En muista, miksi äänestin Rehniä. Se harmittaa.
Olin kuudennella luokalla ja opettajamme päätti järjestää toisen kierroksen alla varjovaalit.Aikuisempana päättelin, että ääni meni Rehnille hänen ei-vasemmistolaisuutensa takia. Oikeisto-vasemmisto-jako oli vuonna 1994 voimissaan, enkä minä syntynyt vasemmistolaiseen kotiin. Ei muuten moni koulukavereistanikaan.
Rehnistä olisi tullut Suomen ensimmäinen naispresidentti, jos luokkamme olisi asian ratkaissut. Vielä ei ole naisen aika, päättivät oikeat äänestäjät.
Vuoden 1994 presidentinvaalit eivät olleet merkitykselliset vain minulle.
Suomalaiset saivat äänestää ensimmäistä kertaa valtionpäämiehensä aivan itse. Samalla piti pyyhkiytyä teko, jota on nykykatsannossa vaikea pitää millään tavalla demokraattisena: Urho Kekkosen uudelleenvalinta poikkeuslailla noin 20 vuotta aikaisemmin.
Alkoi uusi aikakausi - mutta ei edelleenkään Kekkoseton.
Yli 25 vuottaSuomen tasavallan presidenttinä johti siihen, että presidentti oli pian yhtä kuin Kekkonen. Kun Kekkosesta ei ollut enää itsekseen, hänestä tuli peili.
Sen ymmärtää, että Koivistoa verrattiin edeltäjäänsä. Sitä ei, että Ahtisaaren peilikin oli presidenttikaudella niin usein Koiviston sijaan Kekkonen. Neuvostoliitto ja YYA-aika olivat jääneet, maailma muutenkin eri, mutta Ahtisaaren olisi pitänyt monen mielestä piirtyä peilin pintaan Kekkosena, vaikka hänet anti-Kekkosena valittiinkin.
Vasta Tarja Halosen valinta muutti asetelman. Harva kehtasi vaatia, että naisen pitäisi muuntautua vähähiuksiseksi isäntämieheksi.
Halosen presidenttikaudet ovatkin olleet Kekkosen kauden traumojen ja hurmioitumisten jälkihoidon aikaa. Viime vuosikymmenen loppupuoliskolle osui oikein buumi. Paljon printtipaitoja ja Kekkonen yhtenä Sampo Pankin suosituimmista luottokorttikuoseista, vuonna 2007 useampi merkittävä väitös ja kuin joutsenlauluna keskustan yritys pönkittää vuoden 2009 EU-vaalitulosta edesmenneellä presidentillä.
Urho Kaleva ei saanut keskustan kampanjan keulakuvana ihmeitä aikaan, vaan keskusta menetti yhden paikan. Presidentit Suomessa eivät olleet enää Kekkosia.
Vuoden 2012 presidentinvaalien ilmiöt numero 6 ja 2 jäisivät kekkosmaailmassa ensimmäiselle kierrokselle jo yleisistä syistä . Kokoomuksen Sauli Niinistön ja vihreiden Pekka Haaviston nosteon nimenomaan 2000-luvun ilmiöitä.
Niinistö-ilmiön tukipuina ovat olleet oikeisto-vasemmisto-jaon vähättelyn lisäksi leskeys, yksistä presidentinvaaleista kieltäytyminen, tsunamista pelastautuminen puhelintolpassa ja uusi onni uuden vaimon kanssa.
Haavisto-ilmiö on syntynyt vasta vaalien alla, joten tukipuutkin ovat tuoreempia. Niitä yhdistää kuitenkin erottautuminen muista ehdokkaista: sovittelevuus, rekisteröity parisuhde sympaattisen miehen kanssa ja kaikenlaisen suvaitsevaisuuden korostaminen.
Toki molemmat ehdokkaat ovat osoittaneet aiemmissa tehtävissään ja vaalikampanjassa, että pärjäisivät Suomen tasavallan presidenttinä.
Valitsevat suomalaiset tänään Haaviston tai Niinistön, Paavo Lipponen ei ollut ainakaan paljoa väärässä.
Ei ole mitään pelättävää.
Kirjoittaja on Savon Sanomien yhteiskuntatoimituksen toimittaja.
