Puheenjohtaja valtavirrasta

31.1.2010 0:00

Keskustan puheenjohtajan paikka on tuulinen ja työläs. Puoluetta on vaikea johtaa. Laaja kenttä, suuret odotukset ja erilaiset sisäiset virtaukset vaativat puheenjohtajalta jaksamisen lisäksi monenlaisia taitoja. On kyettävä pääministerin tehtävään. On osattava yhdistää ja innostaa. Aatteellisuutta kaivataan myös julistamiseen asti.

Keskustan puheenjohtaja valitaan kesäkuun puoluekokouksessa Lahdessa puhtaalta pöydältä. Sotien jälkeisessä historiassa näin on ollut kahdesti aiemminkin, mikäli lukuun ei oteta vuoden 1945 puoluekokousta. Viljami Kalliokoski pakotettiin luopumaan puheenjohtajuudesta. V.J. Sukselainen voitti tämän jälkeen äänestyksessä Taavi Vilhulan.

Paavo Väyrysen luovuttua vuonna 1990 Esko Aho voitti Eeva Kuuskosken tasaväkisessä kilpailussa.

Ahon luopumisen jälkeen Anneli Jäätteenmäki valloitti puheenjohtajuuden vuonna 2002. Olli Rehn oli Jäätteenmäen pääkilvoittelija.

Ehdolla on yleensä ollut useampi kuin kaksi ehdokasta. Näin käy toivottavasti tälläkin kertaa. Keskustalaisuutta on mahdotonta puristaa vain kahteen vaihtoehtoon. Paavo Väyrysen ja Mari Kiviniemen rinnalle tarvittaisiin vielä 2-3 vahvaa ehdokasta.

Uusi puheenjohtaja ei ole ollut edeltäjänsä kaltainen. Monesti jopa haetaan tykkänään toisenlaista vaihtoehtoa istuvaan puheenjohtajaan verrattuna.

Yhteistä keskustan puheenjohtajille 104 vuoden aikana on ollut samaistuminen puolueen aatteelliseen valtavirtaan. Hän on ilmentänyt ja tulkinnut keskustalaisten laajan enemmistön ajattelua, arvoja ja toimintatyyliä. Valtavirran ehdokas voittaa myös Lahden puoluekokouksen äänestyksen. Aika valitsee puheenjohtajan ja antaa hänelle tehtävän.

V.J. Sukselainen (1945-1964) edusti sotien jälkeistä uutta poliitikkopolvea ja kehitti Maalaisliitosta maaseudun yleispuolueen.

Johannes Virolainen (1964-1980) vei näkemyksillään ja voimallaan Maalaisliiton keskustapuolueen aikaan. Vain häneltä se onnistui yhteiskunnan vaikeina rakennemuutoksen vuosina.

Paavo Väyrynen (1980-1990) nosti keskustan SDP:n vaihtoehdoksi ja vastapainoksi. Alkoi SDP:n pitkäaikaisen hegemonian haastaminen.

Esko Aho (1990-2002) johti keskustan veret seisauttavaan vaalivoittoon ja joutui luotsaamaan Suomen laman läpi ja EU:n jäseneksi.

Anneli Jäätteenmäki (2002-2003) mursi SDP:n hegemonian ja hänen johdollaan muodostettiin 16 vuoden jälkeen uusi punamultahallitus.

Matti Vanhanen (2003-2010) vei eleettömällä ja suositulla tyylillään keskustan ja kokoomuksen yhteistyökaudelle hyvin toimineen punamultahallituksen jälkeen.

Uuden puheenjohtajan tärkein tehtävä on kääntää Keskusta nousuun ja johtaa puolue voittoon eduskuntavaaleissa huhtikuussa 2011.

Puoluekokousväki on asettanut aiemminkin vaaleissa voittamisen eväät ehkäpä tärkeimmäksi perusteeksi puheenjohtajavalinnassa. Siinä kysytään poliittis-aatteellista latinkia, tietoa ja osaamista, henkilökohtaista hyväksyttävyyttä ja vetovoimaa sekä karismaa. Puheenjohtajalla on oltava ennen muuta tepsivä strategia puolueen vahvistamiseksi ja uudistamiseksi.

Pitkiä kausia

On puhuttu puheenjohtajan iästä. Ei se ratkaise, mutta todettakoon, että keskusta on luottanut 104 vuoden aikana nuoreen voimaan. Nuorin puheenjohtaja on ollut 30 -vuotias Otto Karhi (1906-1908), puolueen perustajahahmoja. Vanhin oli 55 -vuotias Santeri Alkio, joka valittiin 51-ikäisenä kuolleen Filip Saalastin jälkeen Maalaisliiton puheenjohtajaksi vuonna 1918.

Pisin puheenjohtajakausi on P.V. Heikkisellä (1919-1940), joka oli 35-vuotias noustessaan puolueen johtoon. Lyhyimpiä ovat Filip Saalastin kausi (1918), Santeri Alkion aika (1918-1919) ja Anneli Jäätteenmäen varsinainen puheenjohtajuus (2002-2003).

Lahdessa valitaan puolueen 13. puheenjohtaja. Pelkän matemaattisesti laskettuna puheenjohtajuus on kestänyt keskimäärin vajaat yhdeksän vuotta. Joka tapauksessa puheenjohtaja on lähes aina valittu useammaksi kaksivuotiskaudeksi.

Lähtökohtana näyttää siis olevan, että puheenjohtaja vastaa useammista vaaleista. Uudella puheenjohtajalla on vastuullaan heti kärkeen kahdet suuntavaalit: eduskuntavaalien jälkeen painavat päälle vuoden 2012 tasavallan presidentin vaalit.

Pääministeriys

Puheenjohtaja on myös pääministeriehdokas. Sotien jälkeisistä Maalaisliitto-keskustan kuudesta puheenjohtajasta peräti viisi on toiminut myös pääministerinä. Poikkeuksena on Väyrynen.

Sukselainen ja Virolainen nousivat pääministereiksi paitsi suurimman puolueen puheenjohtajina, myös puolueen keskusaseman ansiosta ja presidentti Urho Kekkosen tahdosta. Aho, Jäätteenmäki ja Vanhanen ovat saaneet pääministeriasemansa voittopuolisesti johtamansa puolueen parlamentaarisen ykkösaseman seurauksena.

Valtiolliseksi käytännöksi on muodostunut vuodesta 1991 alkaen se, että suurimman puolueen puheenjohtaja muodostaa hallituksen. Niin se on myös vuonna 2011.

Urho Kekkonen, Ahti Karjalainen ja Martti Miettunen ovat puolestaan ne keskustalaiset pääministerit, joilla ei ole ollut puheenjohtajan asemaa valintansa perustana. Perustuslaki ja hallituksen muodostamisen käytäntö olivat heidän aikanaan toiset kuin nykyään.

Vuoden 2011 huhtikuun vaalien jälkeen pääministeri nousee suurimmasta puolueesta.

Mahalaskun vaara

Uuden puheenjohtajan valinta on aina mahdollisuus puolueen uudistamiseen, puoluetta elävöittävään keskusteluun ja uuteen nousuun. Sen tarpeessa keskusta nyt on.

Mahdollisuus muuttuisi mahalaskuksi, jos keskustelu puheenjohtajaehdokkaista täyttyisi loanheitosta. Kevään keskusteluissa kelpaa vain inhottavan loanheiton nollatoleranssi, myös junttapalavereissa. Puoluejohdolla ja ehdokkailla on suurin vastuu huolehtia siitä, että noudatetaan siivoja käytöstapoja.

Keskusta korostaa olevansa sivistysliike. Se on nyt mahdollista näyttää todella vaativassa testissä.

Kirjoittaja on eduskunnan ensimmäinen varapuhemies (kesk.) Iisalmesta.