Puolen kansan presidentti

A A
2.2.2010 00:01

Mauri Liukkonen

Kun silloinen ulkoministeri Tarja Halonen melko tasan 10 vuotta sitten valittiin tasavallan presidentiksi, hän sanoi haluavansa olla koko kansan presidentti. Samanlainen toivomus tai vakuutus kuuluu vastavalitun presidentin lähes viralliseen protokollaan.

Presidentinvaalit ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta jakaneet kansaa. Siinä ei ole mitään kummallista tai moitittavaa: presidentti on poliittinen toimija, presidentinvaali on poliittinen vaali.

Vuodesta 1994 lähtien kansa on presidentinvaaleissa jakautunut kahteen lähes yhtä suureen osaan. Suoran kansanvaalin toisella ja ratkaisevalla kierroksella on vastakkain vain kaksi ehdokasta.

Ensimmäisen suoran kansanvaalin voitti Martti Ahtisaari, joka toisella kierroksella sai 53,9 prosenttia äänistä. Halonen ei yltänyt samaan: vuoden 2000 vaaleissa hän sai toisella kierroksella 51,6 ja vuoden 2006 vaaleissa 51,8 prosenttia äänistä.

Ennen vuoden 2006 vaaleja Halosen kannatus kyselyissä huiteli yli 50 prosentin. Halosen joukoissa arveltiin jo, että toista kierrosta ei tarvita.

Kyllä tarvittiin. Halonen sai ensimmäisellä kierroksella 46,3 prosenttia äänistä. Toisella kierroksella kannatus nousi vain 5,5 prosenttiyksikköä. Valtaosa Halosen äänestäjistä oli ryhmittynyt hänen taakseen jo ensimmäisellä kierroksella.

Valtaosa muita ehdokkaita ensimmäisellä kierroksella äänestäneistä taas siirtyi Sauli Niinistön taakse. He tekivät poliittisen valinnan ja katsoivat porvariehdokkaan vasemmiston ehdokasta paremmaksi vaihtoehdoksi.

Sunnuntaina julkaistussa Helsingin Sanomien haastattelussa Halonen arvioi, että Niinistön tappio ja hänen valintansa toiselle toimikaudelle otti "aika koville" kokoomuksessa. Puolueen piiristä löytyy ajattelua, että "nimenomaan presidentti Halosen aikana on erinomainen tilaisuus muuttaa perustuslakia".

Voi olla, että kokoomuksessa tappio otti koville. Miksi ei olisi ottanut?

Vaalin toisella kierroksella Niinistö hävisi Haloselle selvästi ennakkoäänissä, mutta sai enemmän varsinaisena äänestyspäivänä annetuista äänistä. Niinistö olisi saattanut jopa voittaa, jos vaalit olisi järjestetty viikkoa myöhemmin.

Just tommonen harmittaa, sanoisi porilainen.

Kokoomuksen kanta perustuslakiin ja erityisesti presidentin valtaoikeuksiin on kuitenkin periaatteellisempi kuin Halonen väittää. Vankin todiste siitä on, että perustuslain muutos ei koskisi Halosta, vaan hänen seuraajaansa, joka todennäköisesti ei ole sosiaalidemokraatti. Pikemminkin kokoomuslainen, jos Niinistö lopulta suostuu ehdokkaaksi.

Halonen, koko vasemmisto, suurin osa pienistä puolueista ja osa keskustaa pitää kiinni presidentin ulkopoliittisista valtaoikeuksista. Siitä saattaa seurata, että Suomen ulkopolitiikkaa vuoden 2012 maaliskuusta alkaen seuraavat kuusi vuotta johtaa kokoomuslainen. Kokoomus suhtautuu ajatukseen vastahankaisesti.

Kovin on mennyt periaatteelliseksi.

Halonen puolustaa presidentin nykyisiä valtaoikeuksia Hesarin haastattelussa sanomalla, että "valtakeskittymien" on pidettävä toisensa tasapainossa.

- En pidä hyvänä, että presidentti on itsevaltias. Mutta en pidä myöskään, että on itsevaltias pääministeri.

Halonen siis ajattelee, että demokraattinen kontrolli toimii, kun kaksi toimeenpanevaa valtioelintä - eduskunnan luottamusta nauttiva pääministeri ja kansan valitsema presidentti - vahtivat toisiaan.

Asetelma toimii silloin, kun pääministeri ja presidentti tulevat eri puolueista. Juuri nyt meillä on sellainen tilanne.

On kuitenkin mahdollista, että ensi vuoden eduskuntavaaleissa kokoomus nousee suurimmaksi puolueeksi. Silloin pääministeriksi valitaan Jyrki Katainen. Yhtä mahdollista on, että vajaa vuosi sen jälkeen presidentiksi valitaan Niinistö.

Normaaliparlamentarismissa ajatus kulkee niin, että poliittisessa vallassa olevan ryhmittymän vastapainona on oppositio, jonka toimintamahdollisuudet on turvattu. Jos asiat eivät suju äänestäjien enemmistön mielestä hyvin, valta seuraavissa vaaleissa vaihtuu.

Yksinkertaista ja selkeää.

Nimellä

Kommentoi artikkelia