Rima korkealle

Keskustapuolue on lähimmät puoli vuotta huomion keskipisteenä. Osuuspankkien kerhohuoneissa, pitkien pirtinpöytien äärellä, pitäjien valtuustosaleissa ja kaupunkien ravintolakabineteissa valitaan puoluekokousedustajia Lahteen, jotka ovat paljon vartijoina.

He valitsevat puolueelle puheenjohtajan, josta voi tulla myös uusi pääministeri. Luvassa on kilpailutilanteen ja suuren mediatapahtuman tuomaa vauhtia ja jännitystä mutta toivottavasti myös kunnollista poliittista linjanvetoa ja debattia.

Se tosin tyrehtyy, mikäli ehdokkaita ilmaantuu yhtä paljon kuin SDP:n äskeisessä puheenjohtajakilvassa. Innokkaimpien lähtökuopissa kuopijoiden kannattaisi muistaa, että itsekritiikki ja -hillintä on poliittinen hyve sekin. Lahdessa kyse ei ole eduskuntaehdokkuuden pohjustamisesta tai tanssista tähtien kanssa vaan Suomen tärkeimmän poliittisen johtohenkilön valinnasta.

Täytyy myöntää, että toisen puolueen ex-puoluesihteerinkin sydäntä Matti Vanhasen joulupommin synnyttämä tilanne lämmittää. Kyynisinkin tarkkailija joutuu näet myöntämään, että puolueen jäsenyydellä ja puoluetoimintaan osallistumisella on nyt – ainakin keskustassa – todellista merkitystä.

Sen, joka aikoo olla maan seuraava pääministeri, on voitettava puolelleen liki 2 000 kokousedustajaa, joiden valintaan osallistuu kymmeniätuhansia keskusta-aktiiveja. Valtakirja on oikeasti haettava ja saatava kentältä.

Sivullisen tontilta voi vain yhtyä siihen luopuvan puheenjohtajan testamenttiin, että keskustaväki pitäisi vallan tiukasti omissa käsissään, eikä antautuisi lööppien ja galluppien vietäväksi. Niitä kyllä riittää.

Perimmiltään kyse on siitä, kuka henkilö on pätevin johtamaan Suomea vaikeana murrosaikana. Se ei suinkaan ole ohi keväällä 2011. Lahdessa valittu puheenjohtaja ja pätkäpääministeri voi hyvinkin löytää itsensä silloin valtiovarainministerin paikalta.

Tuolloin Suomella on edessään, jos nyt ei aivan suorastaan verta, hikeä ja kyyneleitä, niin kuitenkin kovia päätöksiä, joilla vientilaman aiheuttama syvä notkahdus julkiseen talouteen paikataan ja rajusti ikääntyvä maa nostetaan jälleen vahvalle kasvu-uralle.

Lompakostaan kiinni pitelevien veronmaksajien ja työttömiksi joutuneiden on syytä ristiä kätensä sen puolesta, että keskustan johtoon valittaisiin se ehdokas, joka vähiten – mieluiten ei ollenkaan – antaa katteettomia lupauksia uusista etuisuuksista ja tukiaisista. Vain määrätietoinen kasvu- ja uudistuspolitiikka, eikä jakopolitiikkaa, palauttaa Suomen menestyksen tielle.

Karismaa

Johtavalta poliitikolta vaaditaan vähintäänkin kahta ominaisuutta: Pitää olla sanottavaa ja kyky sanoa se. Sähköisen viestinnän valtakaudella puheella ja sillä, mitä nimitetään karismaksi, on ratkaiseva merkitys. Mutta senkin perustana voi olla vain kirkas ajatuksenjuoksu ja kyky muotoilla viesti sekä kirjoitettuna että puhuttuna ymmärrettävään ja puhuttelevaan muotoon.

Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama on aikamme paras esimerkki tästä yhdistelmästä. Jokaisen keskustan johtoon pyrkivän kannattaisi ennen ehdokkaaksi julistautumistaan lukea hänen suomeksikin ilmestynyt kirjansa Rohkeus toivoa -ajatuksia amerikkalaisen unelman pelastamisesta.

Sanottava taas vaatii laajaa yleissivistystä ja perinpohjaisia asiatietoja tärkeimmiltä politiikan lohkoilta. Uskottavuus edellyttää tätä. Ainakin talous- ja ulkopolitiikassa pitäisi olla myös tarpeellista kokemusta. Filosofian ja historian sekä kulttuurin tuntemus ei sekään olisi pahitteeksi, pikemminkin päinvastoin.

Hyvä kielitaito on tietenkin nykyaikana itsestäänselvyys. Johtamis- ja neuvottelutaidoista pitäisi myös olla näyttöjä, eikä vain kuulopuheita. Tahdonvoimaa ja särmää, eikä vain miellyttämistaitoja, tarvitaan myös tärkeimmältä päätöksentekijältä.

Johannes Virolaisen ja Ahti Karjalaisen aikoihin keskustassa käytiin ”tohtorien taistoa”. Sellaista ei taida nyt olla luvassa. Maisterien mittelö pikemminkin. Mutta yhden toivomuksen kansanvallan rivimiehen ja sivullisen näkökulmasta haluan silti esittää.

Politiikan arvostuksen ja kansakunnan tulevan suunnan hahmottamiseksi olisi enemmän kuin suotavaa, että ainakin vakavimmat ehdokkaat julkaisisivat sanottavansa myös kunnon kirjoituksina ja linjapuheina. Kirjankin ehtii tehdä, jos on kykyjä ja pyrkii kyllin tosissaan.

Olisiko mahdollista, että kerrankin politiikan linja ja sisältökysymykset nousisivat tärkeimmälle sijalle merkittävässä vaalissa? Parhaimmillaanhan pätevyys ja kyky nähdä kauemmas, vetää suurempia linjoja, yhdistyvät myös lavakarismaan ja ns. hyvään imagoon.

Keskustan kannattaisi asettaa siksi rima niin korkealle kuin suinkin, sillä valinnalla on iso vaikutus koko kansakunnalle. Lamasta toipumisen kannalta ei ole lainkaan yhdentekevää kuka Suomen hallitusta ensi syksynä johtaa.

Paras sivussa?

On tietenkin sinisilmäistä uskoa, että missään puolueessa johtajan valinta tapahtuisi tiukkojen pätevyyskriteerien ja objektiivisten näyttöjen pohjalta. Vahvat mielipiteet ja ”liika” tunnettuus saattavat olla pikemminkin rasite kuin suositus. Fakta ja fiktio sekoittuvat valinnassa väistämättä.

Useita puoluekokouksia seuranneena arvelen, että viime kädessä valinnan ratkaisee, kenen johdolla puoluekokous uskoo keskustan parhaiten menestyvän seuraavissa vaaleissa. Vaalivoiton toivo onkin hyvä valinnan peruste, kunhan sitä ei ole rakennettu katteettomille lupauksille.

Kuka sitten täyttäisi parhaiten pätevyysvaatimukset? Mielessäni on eräs mikkeliläinen tohtorismies, joka on julkaissut useammankin linjanvetokirjan ja jolla on kiistattomat näytöt johtamis- ja neuvottelutaidoista. Hän olisi valmista pääministeriainesta myös eurooppalaisiin kehiin.

Mutta savolaisehdokas tuskin juoksee tässä lähdössä. Hän keskittyy hoitamaan koko EU:n lamasta nousua. Siitä toki hyötyy Suomikin. Ehkä niin on parempi.

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious