Sää vastaan mää

A A
17.2.2010 00:01

Jaana Hiltunen

Naapurin mies kolasi pihaa. Hääri juuri minun autopaikkani kimpussa. Viittoili, että hetki vielä menee. Odotin autossa ja ihmettelin. Kohta paikka oli puhdas. Ajoin ja nousin.

- Sinähän miehen työn teit, huikkasin.

- Eihän tuossa. Joku oli eilenkin kolannut sinun paikallesi lumet, ja minä eilenkin otin ne pois. Mutta samalla vaivallahan ne tässä...

- No ei nyt ihan kuitenkaan. Iso kiitos.

Olimme puhuneet.

Jokin yhdisti meidät. Se vaati vain paljon lunta. Aiemmin olimme sanoneet kaksi kertaa terve.

Samana aamuna töksäytin edellä ajavan perään.

- Onhan täällä niin liukasta, nainen sanoi, kun tarkastelimme vaurioita, joita ei onneksi ollut.

Sää todella yhdistää meitä. Kirjaimellisesti.

Säästä puhuminen on suuri siunaus ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Ilman sitä bussipysäkillä ollaan hiljaa.

On se ilmoja pidellyt on maailmankaikkeuden kaunein lause. Ja samalla aliarvostetuin.

Normaalisti kahden ihmisen välinen keskustelu kulkee niin, että molemmat puhuvat vuorotellen omat asiansa, eikä ole väliä, mitä toinen puhuu.

Säästä puhuminen ei toimi niin. Säästä oikeasti puhutaan ja sitä kuunnellaan. Toista kuuntelee tarkemmin, koska tietää, miten paljon vaivaa lauseiden tuottaminen vaatii.

Sillä säästä puhuminen ei ole helppoa. Miten siitä keksisi jotain uutta kuin ne iänikuiset "sais jo nuo pakkaset hellittää", "alkas olla jo tarpeeks lunta" ja "on siellä kyllä aika kuuma".

On heitettävä jotain esimerkkejä omasta elämästä - kuten naapurin mies, joka kolaa pihaa ja peräänajo liukkaalla kelillä. On katsottava huomiseen ja muisteltava talvea kasikuus.

Vaatii taitoa puhua säästä laadukkaasti. Kansalaisopiston kurssille olisi varmasti tilausta.

Tuota kurssia ei tosin tarvitse eräs työkaverini. Hän osasi tiivistää jopa minuutensa sään kautta.

- Kun säätiedotus tulee telkkarista, en enää edes vilkaise, millainen sää on Porissa. Katson aina vain Kuopion, hiljattain kaupunkiin muuttanut kollega kertoi.

Sää yhdistää savolaisen ja saamelaisen. Tuolla sitä vasta kylmä onkin, savolainen sanoo, kun katsoo säätiedotusta. Ja kaikkein hauskin on uutisten paikallissää: naapurikunnassa on asteen viileämpää. Se on mainitsemisen arvoinen juttu.

Mainitsemisen arvoista on myös se, että Alaskan Fairbanksissa on nyt saman verran pakkasta kuin Kuopiossa.

Sillä sääasioissa kaikki on mainitsemisen arvoista. Lumisade, pakkanen, kuumuus, leutous, sade, kuivuus, lumettomuus. Sää on aina uutinen. Ja niin sen pitääkin olla. Se on yksi niistä harvoista uutisista, johon me ihmiset emme voi vaikuttaa.

Arvelen, että sää on uutinen niin kauan kuin ihmisellä on aistit ja sääennusteet eivät osu prikulleen oikeaan. Sehän olisi sama kuin vaikka vaaligallupien tulokset napsahtaisivat aina tasan nappiin. Ketä kiinnostaisi enää lopullinen tulos?

Ilman sää-ilmiötä mää-ilmiö olisi entistäkin vahvempi. Mielinmäärin mellestäisimme, omistaisimme maailman. Ei olisi rajoitteita.

Ihminen olisi universumin kuningas ja keskipiste. Niin kuin se kuvitteleekin olevansa, kunnes tulee sää ja muistuttaa.

Monen suhde säähän on kaksijakoinen: joko sitä on liikaa tai liian vähän. Täällä Suomessa, jossa vakavista luonnonkatastrofeista ei ole tuon taivaallista tietoakaan, säätä on juuri sopivasti. Ja nykypäivänä kaikki on muutenkin liian helppoa. Pitäähän meidän nyt vähän edes kärsiä.

Kiitän sää-ilmiöstä. Kun rämmin lahkeet märkänä kuralätäkössä tai yritän pysyä tiellä, kun vesi pakkautuu uriin, unohdan mää-ilmiön.

Kaikessa ei ole kysymys minusta.

Mutta sais jo nuo pakkaset hellittää.

Kirjoittaja on Savon Sanomien ajankohtaistoimituksen toimittaja.

Nimellä

Kommentoi artikkelia