Maailmalla ja meillä Suomessa puhutaan talouskriisistä huolimatta ja välillä vähän siitä johtuenkin taloudellisen kasvun pakkopaidasta pääsemisestä. Jatkuvan talouskasvun ideologia, joka on nykyisen markkinatalouden keskeisiä tukijalkoja, on jo pitkään kyseenalaistettu. Maapallo ja sen luonnonvarat ovat rajalliset, ja siksi rajalliset ovat myös aineellisen kasvun mahdollisuudet, varoitteli jo Rooman klubi 1970-luvulla. Tämän päivän keskustelussa puhutaan kohtuutaloudesta, degrowthista, downsihtingistä, slow lifesta ja leppoistamisesta. Termit eivät tarkoita ihan samaa, mutta niitä käytetään iloisesti sekaisin.
Degrowth-käsite, joka monen mielestä on hyvin sama kuin kohtuutalous, kyseenalaistaa perinteisen talouskasvuun perustuvan politiikan ja siihen olennaisesti kuuluvan jatkuvan energian ja materian käytön lisäämisen. Downsifting, suomeksi usein kohtuullistaminen, puolestaan on aatesuuntaus, jonka tavoitteena on saada vähemmällä rahalla ja työmäärällä mielekäs elämä. Leppoistaminen on ainakin alkuun hieman kankealta kuulostava suomennos slow lifesta, ja sillä viitataan kiireettömään elämäntapaan vastareaktiona erilaisille tehokkuusvaatimuksille niin työ- kuin yksityiselämässä.
Arkijärjellä ajatellen jokainen joutuu tunnustamaan, että jatkuvan talouskasvun mallissa ei ole mitään järkeä, jos se oikeasti tarkoittaa rajattomasti paisuvaa energian ja raaka-aineiden kulutusta. Maapallo kulutetaan tällä menolla pian loppuun: raaka-aineita ei riitä tuleville sukupolville ja valtavat alueet uhkaavat muuttua elinkelvottomiksi. Yhtä lailla arkijärkeen sopii ajatus, että tärkeämpää kuin raha ja tavara meille itse kullekin on elämänlaatu.
On tutkittu juttu, että ihmisen onnellisuutta ei voi loputtomasti lisätä aineellisella vauraudella, vaan tietyn pisteen yli päästyä lisäraha ja mammona eivät onnellisuutta lisää. Ja se raja on keskimäärin suurimmalla osalla meistä suomalaisista saavutettu jo vuosikymmeniä sitten. Moni olisi toki onnellinen Mikael Jungnerin tapaan, jos olisi miljoona pankissa ja kymppitonni kuussa palkkaa, mutta harva moisesta kehtaa edes haaveilla, kun vähempikin oikeasti riittää.
Oravanpyörästä pois Ihmiset arvostavat vapaa-aikaansa yhä enemmän ja enemmän. Ammattiyhdistysliikkeen omissa tutkimuksissa on huomattu, että ihmiset olisivat valmiit lyhentämään työaikaansa palkankorotusten kustannuksella. Silti tuntuu, että tänäkin syksynä palkkavaatimukset tallovat jalkoihinsa työelämän laatukysymykset, joihin esim. joustavammat työaikajärjestelyt ja pidemmät perhevapaat voisivat kuulua.
Talouskasvun oravanpyörästä hyppääminen voi osalle ihmisistä onnistua helpostikin, kun ottaa elämälleen uuden suunnan vaikkapa siirtymällä osa-aikaiseen työhön tai muuttamalla kaupungista maalle ja hidastamalla työn tekemisen tahtia. Leppoistaminen tietää lisää aikaa itselle ja läheisille, harrastuksille ja unelmille, mikä voi hyvin korvata aineellisen yltäkylläisyyden, josta ehkä joutuu hieman tinkimään. Kansantalouden tai maailman talouden tasolla asia ei ole ollenkaan niin yksinkertainen.
Toimihenkilökeskusjärjestö STTK:n tuoreessa julkaisussa Miinuskasvu - onko talouskasvulle vaihtoehtoa? pohditaan eri näkökulmista palkansaajaliikkeen tulevaisuuden tavoitteita ja arvioidaan tarvetta kehittää talouskasvun mittareiden oheen uusia hyvinvointia ja onnellisuutta arvioivia mittareita. Yksi pamfletin kirjoittajista, ekonomisti Ralf Sund käyttää vanhaa vertausta: talous on kuin polkupyörä: se kaatuu, jos se ei ole liikkeessä. Sund pohtii, voisiko talous kuitenkin olla kolmipyöräinen, joka pysyisi pystyssä vaikka eteneminen pysähtyisi. Valitettavasti hän päätyy toteamukseen, että talouskasvun tarkoituksellinen pysäyttäminen ei ole mahdollista, edes nollakasvun tilanteeseen pääsemiseen hän ei usko.
Nollakasvun pitäisi olla maailmanlaajuisesti yhteinen tavoite, eikä Sund usko sellaisen menevän läpi kaikkialla. Voi tosiaan olla, että sitä ei saataisi saman tien hyväksyttyä missään. Meillä Suomessa talouden kasvu on mahdollistanut aineellisen hyvinvoinnin jakamisen kaikille - talouden kasvu on tuonut lisää jaettavaa. Olemassa olevan vaurauden jakaminen uudelleen olisi ollut poliittisesti erittäin hankalaa. Jos kasvu loppuu, voidaan Sundin ajatuksen juoksua seuraten unohtaa aineellisen tasa-arvon tavoittelu.
Tiukemmat puitteet Entäpäs jos kuitenkin hyväksytään talouskasvun välttämättömyys, mutta asetetaan sille uudenlaisia ehtoja? Jospa talouskasvu onkin sinänsä ihan hyödyllinen asia, mutta meidän täytyy saada kuriin sen lieveilmiöt, kuten raaka-aineiden tuhlaaminen, yletön uusiutumattoman energian käyttäminen, ilmastonmuutos, väestöräjähdys ja niin edelleen. Markkinataloudelle on asetettava globaalisti ja paikallisesti sellaiset rajat, että maapallon ja luonnon kantokyky ei ylity.
Talouskasvukeskeisestä ajattelusta on siirryttävä kestävän kehityksen ajatteluun, jossa talouden kehityksessä otetaan huomioon niin talouden koko, ekologinen jalanjälki kuin sosiaalinen kestävyyskin. Tällaisia mittareita on maailmalla olemassa ja niitä meilläkin kehitellään. On erittäin hienoa, että istuvan hallituksen ohjelmassa sitoudutaan laatimaan kestävän kehityksen mittaristo, jota jatkossa käytetään hallituksen päätöksenteon pohjana ja kansalaiskeskustelun virittäjänä. Monipuolisen hyvinvointia ja onnellisuutta mittaavan välineen käyttöönottaminen on pitkä askel pois perinteisestä pelkkään bruttokansantuotteen kasvuun nojaavasta päätöksenteosta.
Myönteisiä asioita jo tapahtuu: Kristiinankaupunki on Suomessa ensimmäinen kunta, joka on saanut tunnustuksen "leppoisan elämän kaupunkina". Jo 141 kaupunkia 23 eri maassa on saanut vastaavan tunnustuksen Italiassa vuonna 1999 perustetulta Cittaslow-liikkeeltä.
Kristiinankaupunki ei kaikesta päättäen aivan helpolla tunnustusta saanut, sillä arviointiprosessissa tutkittavat osa-alueet ovat ympäristö, infrastruktuuri, vieraanvaraisuus, kaupunkisuunnittelu, paikallinen tuotanto ja tuotteet sekä sitoutuneisuus Cittaslow-filosofiaan, joka korostaa kiireetöntä elämää, ainutlaatuisuutta ja paikallisuuden kunnioittamista. Ehkä me olisimme onnellisempia koko kansakunta, jos alkaisimme kisailla Kristiinankaupungin kanssa juuri näiden kriteerien täyttämisessä.
Kirjoittaja toimi Vihreän liiton puoluesihteerinä vuosina 1997-2007.
