Helsingin yliopiston filosofian professori Timo Airaksinen vertasi lehtihaastattelussa (Suomenmaa 3.2.) presidentinvaalien toista kierrosta sirkukseksi, jossa kaksi finaaliin selviytynyttä joutuvat nöyryytetyiksi. Airaksisen mielestä media nauttii, kun ehdokkaat menevät pyydettäessä vaikka solmuun.
Siltähän se päällepäin näyttää.
Perinteinen media - sanomalehdet, televisio ja radio - on edelleen vahvasti mukana vaalisirkuksessa, mutta se ei enää näytä karavaanille suuntaa samalla tavalla kuin aikaisemmin.
Maailman ensimmäisiksi televisiovaaleiksi on sanottu vuoden 1960 Yhdysvaltojen presidentinvaaleja. On väitetty, että John F. Kennedy teki ratkaisevan pienen eron Richard Nixoniin suorissa televisiokeskusteluissa.
Suomessa Mauno Koiviston valtava kansansuosio johtui pitkälti siitä, että hän osasi hurmata televisiossa. Jäljellä olevista presidenttiehdokkaista Pekka Haavisto ei vuonna 1987 olisi päässyt eduskuntaan, jos hän ei olisi edustanut puoluettaan Ylen vaalikeskustelussa.
Television merkitystä ei pidä vähätellä nytkään, mutta menossa olevissa presidentinvaaleissa Haavisto tuskin raivasi tietään finaaliin onnistuneella televisioesiintymisellään. Haaviston kannatuksen nousulle luotiin pohja sosiaalisessa mediassa.
Lopulta kyse oli prosessista, jossa perinteinen media vahvisti sosiaalisesta mediasta liikkeelle lähtenyttä ilmiötä.
Kannattaa huomata, että myös Sauli Niinistön kampanja käytti taitavasti hyväkseen sosiaalista mediaa. Niinistön kannatus on kuitenkin vanhempaa perua. Sosiaalisen median rooliksi jäi sen säilyttäminen, ei rakentaminen.
Ihmisten kiinnittyminen puolueisiin on radikaalisti höllentynyt kahden viime vuosikymmenen aikana. Se näkyy selvästi muun muassa siinä, että jäsenyys puolueissa ei enää entiseen tapaan kiinnosta.
Esimerkiksi SDP:n jäsenten keski-ikä alkaa olla 60 vuoden tienoilla. Maaseudulla nuorempi väki ei enää hyväksy, että heidät kirjataan keskustan jäseniksi vanhempien jäsenyyden perusteella.
Löyhässä on myös puolueiden kannattaminen. Ihmisten sosioekonominen asema ei määrää, mitä puoluetta hän äänestää. Valinta tehdään usein nopeasti ja jonkin yksittäisen asian perusteella.
Poliittinen kiinnittyminen on samanlaista kuin tykkääminen sosiaalisessa mediassa. Peukku kääntyy helposti ylös, mutta yhtä vaivattomasti myös alas.
Takavuosina muutokset poliittisessa voimasuhteissa olivat Suomessa hitaita ja jähmeitä. Vaalitulosta piti tulkita muutaman prosenttiyksikön suuruisten siirtymien perusteella.
Viime eduskuntavaaleissa perussuomalaistan hurja nousu ja keskustan yhtä hurja pudotus kertovat, että nyt suuretkin muutokset ovat mahdollisia.
Toinen todiste löytyy presidentinvaalien ensimmäiseltä kierrokselta. Timo Soinin äänimäärä kielii siitä, että perussuomalaisten kannatus on saattanut jo lähes puolittua vain muutamassa kuukaudessa.
Suomi on vahvasti keskiluokkaistunut maa. Se suosii kokoomusta, jolla ei ole painolastinaan vahvaa ideologiaa. Ehkä myös vihreitä.
Sen sijaan vanhoista puolueista ovat heikoilla keskusta ja SDP. Suomalaisen politiikan yksi mielenkiintoisimmista asioista lähivuosina on, kykenevätkö nämä kaksi puoluetta uusiutumaan.
