Valtiovalta on puhunut ministerien suulla vuosia ja jopa vuosikymmeniä, miten Suomesta on luotava todellinen tietotekniikan mallimaa. Se on hyvä tavoite edelleen, vaikka Nokialandia onkin palautumassa taas vanhaksi, tutuksi Finlandiaksi.
Nykyaikaisen tietoyhteiskunnan vaatimat nopeat yhteydet edellyttävät maaseudulla kiinteitten valokuituyhteyksien rakentamista. Langattomat mokkulayhteydet eivät yksinkertaisesti riitä kylillä sijaitsevien yritysten tai maatilojen tarpeisiin.
Pohjois-Savossakin on otettu valtiovallan puheet tosissaan. Kolme yhtiötä - Savon Kuituverkko, yläsavolais-kainuulainen Kaisanet ja Rautavaaran tietoverkko-osuuskunta - on valmistellut tahollaan käytännön hankkeita omille toimialueilleen. Kaikki maakunnan kunnat ovat myös valtuustojensa päätöksillä lähteneet tukemaan rahallisesti toimia, joilla haja-asutusalueella asuvat saatetaan tasavertaiseen asemaan taajamissa, jo valmiitten kiinteitten verkkojen keskellä elävien kanssa.
Tukea on luvannut myös valtiovalta, ja ilman sitä eivät maakunnalliset hankkeet olisi edes mahdollisia. Mutta miten toimii valtiovalta silloin, kun pitäisi päästä tositoimiin?
Ei mitenkään. Rahoitushakemukset ovat jumiutuneet Viestintävirastoon, ja ilman sen puoltolausetta ei yksikään valokuituyhtiö uskalla lähteä toteuttamaan suunnitelmia, vaikka verkkoon liittyneet sitä kuinka toivoisivat.
Järjestelmä on huono, jos sen toimiminen on kiinni yhden viranomaisen muutamasta virkamiehestä. Miksi koko luparuljanssi piti keskittää Helsinkiin, kun esimerkiksi maakuntien ely-keskuksissa olisi ollut riittävä asiantuntemus hankkeiden käsittelyyn?
