Piti mennä Iisvedelle kokemaan verkot ennen töihin lähtöä, kuten viikonloppuisin on tapana. Yli 35 asteen pakkasessa mieli kuitenkin muuttuu. Hyvä niin, sillä tämä oli niitä aamuja.
Olisi niin mukava jäädä lämpimään peittopesään, etenkin kun on tullut töistä vasta aamuyöllä kotiin. Vuorotyöläisellä on kuitenkin töitä pyhänäkin, joten ylös vaan ja alakertaan uuneja lämmittämään. Mätän puita hellan uuniin, kun koivuklapi lipeää ja pamahtaa nilkkaan. Verenpurkauma tietenkin. Nilkutan seuraavaa uunia sytyttämään ja tikkuhan siinä sormeen tökkää.
Sitä irrottaessani viereen tulevat ihmettelemään Hans Solo ja Räikkönen. Nuo kissaveljekset, joiden uteliaisuus on ehtymätön.
Siinä empatiaa emännälle osoittavat, ajattelen. Kohta huomaan, että taisivat sittenkin taas vaan mielistellä.
Haju nimittäin paljastaa, että hiekkalaatikon sijaan se laiskimus on taas käynyt asialla ruokailuhuoneen nurkassa. Olisiko ollut protesti, kun ruokakuppiin ei ilmestynyt riittävän rivakasti aamiaista?
Kiltisti siivoan läjän, niin kuin hyvän emännän kuuluu.
Sitten on
aika keittää teetä. Avaan keittiön vesihanan todetakseni, että enpä juokaan teetä tänä aamuna. Putket ovat pamahtaneet yöllä jäähän. Yritämme jälkikasvun kanssa sulattaa niitä hiustenkuivaajalla, mikä on muuten erinomainen kapistus tähänkin tarkoitukseen. Sillä on sulatettu auton ovenlukot ja jopa auton jarrut!
Nyt kuitenkin on jo kiire töihin. Jätän putkihommat ja juoksen pihalle käynnistämään autoa. Iu, iu. Eipä käynnisty, vaikka on ollut lämmityksessä koko aamun. Alkaa säntäily. Töihin on reilut 50 kilometriä ja juna meni jo. Päätän kilauttaa naapurille.
- Meidän auto jäätyi eilen, joten ei onnistu virran antaminen, sanoo ensimmäinen naapuri.
Toinen vastaa autostaan. On menossa hyvän matkaa kohti Kuopiota.
- Minäpä käännän takaisin ja haen sinut kymmenen minuutin päästä, sanoo hän.
Kun istun lämpimän auton takapenkillä, soittaa ensimmäinen naapuri. Kertoo hakeneensa laturin ja hoitaa jäätyneen heppani kuntoon. Tällaisia naapureita on maaseudulla! Rahalla voit saada miljoonalukaalin, mutta et vierustontille auttavaisia ihmisiä.
Päättelit väärin, jos kuvittelit, että tällaiset aamut ovat se viimeinen pisara. Eihän tässä yhtälössä olisi ollut mitään hätää ilman töihin lähtöä. Siinä olisi rauhassa ongelmat ratkottu. Yhä useammin sitä huomaa kaipaavansa yksinkertaista elämää aikataulujen ja tekniikkasaasteen kyllästämässä kiitolaukassa.
Iltapäivälehdessä oli hiljattain juttu, jossa kerrottiin, mitä ihmiset eniten katuvat kuolinvuoteellaan. Selvittämättömät välit läheisiin, sanomattomat rakkaudentunnustukset, sitten kun -elämä ja liiallinen työlle antautuminen olivat yleisimpiä harmin aiheita.
Kun kuolemasta ei ole tietoa, voi vielä suunnitella ja unelmoida. Millaista olisi elää vaikka omavarais- ja vaihdantataloudessa?
Vaatimattomassa elämäntyylissä olisi tärkeintä tuottaa ravintoa ja lämpöä. Riippumaton pyrkisi irti pankeista, sähkö- ja vakuutusyhtiöistä. Kaikenmaailman kilinästä ja piipityksestä. Vetäytyminen osaksi luontoa, sen kauneutta ja rytmiä, tuntuu auvoisalta. Miten ajatus silloin juoksisi?
Miten paljon syntyisi valmista, jos käyttäisi palkkatyöhön päivittäin matkoineen hupenevan kymmenen tuntia uudella tavalla?
Maatilkulla ja kasvihuoneessa voisi kasvattaa terveellistä ruokaa. Päivät kuluisivat kalassa ja metsällä, marjoja ja sieniä poimiessa. Voisi leipoa ja tehdä käsitöitä. Kaupasta yksinkertaistaja ostaisi vain välttämättömimmän. Niin elettiin ennen ja monet elävät edelleen. Jos jonain aamuna pakkanen olisi liian kova, so what? Voisi jäädä peittopesään miettimään, miten ainutkertaista elämä on.
Verkoille mennään seuraavana päivänä. Järvi on taas aivan erinäköinen. Tuulee navakasti idästä vaakasuoraan. Kasvot on suojattava liinalla. Hakkaan jäätä selkä tuuleen käännettynä. Siinä tuulettuvat mielen kuorruttaneet kuonakerrokset.
Kalakaverin sormet ovat jäässä, mutta suu hymyssä. Tällä kertaa järvi antoi neljä kuhaa, mateen ja lahnan.
Takaisin rantaan käveltäessä tulojäljet ovat jo hävinneet tuiskuun. Niin kuin ihminen ei olisi siitä koskaan kulkenutkaan.
