On se vaan niin kummallista. Ensin kärsitään monta kymmentä vuotta stressiä ainaista kiirettä: aherretaan töissä päivät pitkät, sitten pitäisi vielä hoitaa lapset, vaihtaa ne verhot, ajaa nurmikko ja vessankin voisi vielä joutessaan pestä. Kaiken tämän ähkimisen jälkeen koittaa kuitenkin lopulta eläkeikä. Jippii! Ei enää koskaan kiirettä ja aikaa suorastaan tuhlattavaksi asti. Tai no, niinhän sitä luulisi.
Kuitenkin, jostain aivan käsittämättömästä syystä, eläkeikään ehtineillä ihmisillä tuntuu aina olevan kiire. Kaikella järjellä ajateltuna tässä ei pitäisi olla mitään järkeä: lapset ovat jo lähteneet maailmalle, töihinkään ei tartte täytellä kaiken maailman lippusia ja lappusia eikä työpaikan juorutkaan ole enää pitämässä kiireisenä. Mistä sitten tämä kaikki tohina oikein johtuu?
Otetaanpa esimerkki. Eläkeikäinen sukulaispariskunta tulee käymään. On varattu aikaa, kahvia ja hieman pullaakin. Istuudutaan pöytään, rupatellaan mukavia sellaiset kymmenen minuuttia, mutta ainakin toinen osapuoli pariskunnasta höpöttää koko ajan kuinka olisi kiire kotiin. Sitten kun on saatu kahvipannu tyhjäksi ja pulla-astia huutaa tyhjyyttään, niin sen jälkeen tulee aivan palava kiire kotiin. Kun kyselee syytä, onko heille tulossa vieraita vai mistä moinen hoppu, vastaukseksi tulee monenlaisia, hieman tekosyiltä tuntuvia selityksiä: pitäisi tiskata, lintulaudalla ei ole tarpeeksi siemeniä ja muita yhtä KIIREELLISIÄ syitä lähteä.
Aina on vain pakko saada vouhottaa, sillä ihmiset eivät välttämättä osaa luopua kiireen sanelemasta elämästä.
Mutta kyllä eläkeläisillä on ihan oikeitakin syitä pysyä kiireellisinä. On Marttakerhoa, kaiken maailman myyjäisiä, tuttavia kutsutaan kahveille ja mökillä voisi käydä leikkaamassa nurmikon. Sitä tosin ei tuttaville mainita, että se on leikattu viimeksi kaksi päivää sitten. Kiire voi toisaalta pitää mummeroiset virkeinä, sillä muuten saattaisi vain tympääntyä katselemaan Salattujen elämien kolmannetta uusintakierrosta.
Eläkepäivät ovat kuitenkin kuin suunniteltuja löhöilylle ja pitkän työuran suomalle vapaudelle. Miksi siis jatkaa vouhotusta, kun saisi mennä takan ääreen istumaan pehmeään nojatuoliin, ottaa hyvän kirjan käteensä ja lukea sitä vaikka koko päivän? Pitäisi osata ottaa rennosti. Kyllä se kaksi millin sadasosaa liian pitkä nurmikko jaksaa odottaa.
Jenni Kallanto
2 kommenttia
