- Oletko kenties menettänyt kuulosi, kysyn Neidiltä, mutta se vain tuijottaa
minua lampaan näköisenä.
Se ei tottele. Se ei tee mitään. Alan huolestua, kunnes Neiti taas yllättäen
kuulee oikein hyvin, nimittäin namupalapussin rapinan taskussani. Ja sitten
taas ei.
Kokeneemmat sanovat, että valikoiva huonokuuloisuus on murkkukoirille
tyypillinen piirre. Mutta pitikö tämän tapahtua juuri nyt, kun lopultakin
oli opittu muutama komentosana ?
Miten tästä koirasta ikinä saadaan tottelevainen? Miten minä opin sitä
kasvattamaan? Sellaista vaihtoehtoa näet ei ole, että koira vielä isonakin
teeskentelee kuuroa. Kun sitä kutsutaan, sen on tultava luo, aina.
Harjoittelemme sitä vaikka maailman tappiin asti.
Pentukoulun torstai-illat ovat upeita mutta uuvuttavia. Koiralta
keskittyminen vaatii melkoisesti kanttia, kun ympärillä touhuaa kymmenkunta
muuta paria.
Minäkin huomaan jännittäväni, vaikka tunnelma on rento ja kannustava. Asiat,
jotka kotona ovat rutiinia, eivät koulutuskentällä onnistu. Jos minun
pitäisi muistaa kaksi asiaa samalla kun talutan koiraa , unohdan varmasti
toisen.
Pian paljastuu sekin, ettei huono kuulo vaivaa ainoastaan Neitiä vaan myös
rouvaa. Vuorossa on luoksetuloharjoitus. Opettaja pyytää valitsemaan sanan,
jolla koiraa kutsutaan, esimerkiksi ”tule!” tai ”tänne!” mutta ei missään
tapauksessa ”tule tänne”.
Keskityn huolellisesti. Koiran on hihnassa opettajalla, kun juoksen kentän
toiseen päähän, käännyn ja huudan iloisesti: ”Neitiiii, tule tänneeeeee”.
Koira tulee, hidastellen. Ehkä se haistaa häpeäni.
Kotona kasvattajan arki jatkuu.
- Yhtä tyhmä tuo on kuin ennenkin, toteaa isoveli.
- Ei oo oppinut mitään. Hyppii ja höseltää aina kun näkee minut, muistuttaa
isoveli silmissään halveksiva katse.
Etsin henkistä paikkaa ihmisen ja koiran välissä.
- Se on niin, huomautan.
- … että sinun pitää tulla sisään eri tavalla. Et kiinnitä siihen mitään
huomiota ennen kuin se rauhoittuu.
- Silleen, huudahtaa isoveli.
- Koiraa käytetään koulussa, mutta sen ei tartte oppia – vaan minun! Eikö sen
pitäisi olla hyppimättä, aina ja riippumatta siitä, missä asennossa minä
sisään kävelen?
Miten tämän taas nyt selittäisi. Että kyllä, olet oikeassa, siis väärässä:
juuri meidän ihmisten pitää oppia – ensiksi. Koira puolestaan oppii siitä,
miten me toimimme.
Oikeastaan on ihan turha selittää. Tekisi mieli lähteä Neidin kansa kaksin
tunturiin. Ainakin lumen tuloon asti.
