Vanhemmat kohdistavat usein lapsiinsa odotuksia. Aina odotukset eivät
kuitenkaan täyty ja vanhemmat joutuvat pettymään. Mutta kummat pettyvät
enemmän, lapset vai aikuiset? Odotuksien kanssa kannattaa olla varovainen.
Matin isä on nuorena pelannut jääkiekkoa. Urheilijan ura ei unelmista
huolimatta silloin auennut ja lätkä karsiutui pois. Nyt isä on vienyt Matin
opettelemaan luistelua. Matti pitää luistelemisesta ja aloittaa mielellään
jääkiekon isän ehdotuksesta. Murrosiässä Matti alkaa kyllästyä juoksemaan
harjoituksissa useaan kertaan viikossa ja haluaa lopettaa. Hän on kuitenkin
huomannut isänsä suuret odotukset, eikä haluaa tuottaa tälle pettymystä.
Matti sinnittelee harjoituksissa vielä jonkin aikaa, mutta tulee vihdoin
pahoilla mielin kertomaan isälleen, että lopettaa jääkiekon.
Tuloksena on siis lähes huippu-urheilija melkein toisessa polvessa – ja aimo
kasa murheita. Lapsia ja nuoria saa ja pitää kannustaa liikkumaan, mutta
paineita heille ei tule asettaa.
Joskus odotukset voivat olla myös päinvastaisia. Lainaan mukaillen seuraavan
esimerkin eräältä entiseltä opettajaltani.
Maija on ensimmäisellä luokalla koulussa ja tuo kotiinsa näytille ensimmäisen
matematiikan kokeensa. Testi ei ole mennyt parhaalla mahdollisella tavalla,
paperin yläreunaan on sutaistu punakynällä numero 6-.
”Eipä taida olla tyttö haka matikassa, on tullut vanhempiinsa”, isä nauraa ja
lähettää huomaamattaan Maijalle viestin: ei kannata edes yrittää, et osaa
kuitenkaan.
Vanhempien olisi hyvä muistaa, etteivät lapset ole heidän peilikuviaan.
Jälkikasvulle ei voi väkisin syöttää omia unelmiaan, sillä he eivät
useinkaan ole kiinnostuneita samoista asioista. Vaikka samoja geenejä
löytyykin, se ei tarkoita, että isä ja poika ovat hyviä samoissa asioissa.
Muutenkaan lapsiin ei pitäisi pyrkiä vaikuttamaan liikaa. Jos kertoisit
minulle vanhempiesi haluavan sinusta lääkäriä, vaikkeivät sinua moiset
hommat juuri kiinnostaisikaan, et olisi ensimmäinen.
Kari Suomalainen
1 kommentti
