| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Atlantin opissa ennen ja nyt: nöyryys on uimarin suurin hyve
22.7.2010 0:01
Kirjoittajan kolumnit
Vietin viikon Atlantin rannalla kahden 11-vuotiaan kanssa. Jos matka jotain opetti, niin yhä lisää nöyryyttä elementtien edessä. Valtameren kuohuissa leikkivät lapset olivat onnellisia ja hurmaantuneita voimasta, joka paiskeli heitä kultaiseen hiekkaan ja kohisi yli pään.
Seisoin polvia myöten vedessä ja toivoin, että alavirtaukset pysyisivät poissa. Että meri olisi suopea eikä tempaisi lapsia mukaansa. Turvallisuutta ei voinut ostaa eikä sitä kukaan voinut täysin taata.
Vaikka Newquayn ja Padstow'n kaupunkien hiekkarannoilla oli hengenpelastajien päivystys ja vaikka uimakelpoinen alue oli merkitty poijuin ja lipuin - ja vaikka punainen varoituslippu vedettiin salkoon, jos veteen meneminen ei ollut lainkaan luvallista merenkäynnin vuoksi - uimari oli silti valtameressä lopultakin vain meren suopeuden varassa.
Elementit, maa, tuli, ilma ja vesi, ovat jo vanhastaan olleet ihmisen suuresti kunnioittamia voimia. Se joskus unohtuu nykyihmiseltä. Kun lapsia hukkuu, etsimme syyllisiä tragediaan ja huudamme yhteisöä vastuuseen. Nyt on esitetty julkisuudessa, että tämänkesäiset hukkumistragediat johtuisivat koulujen vähäisestä uimaopetuksesta.
Mielestäni lastemme uimataidot eivät voi jäädä kuntien vastuulle. Ei ole kohtuullista siirtää velvoitetta yksin kouluille, jotka kamppailevat muutenkin resurssipulan kanssa. Vanhempien on oltava aktiivisia ja vietävä lapsensa uimakouluihin siellä missä sellaisia järjestetään.
1900-luvun alussa kuopiolainen tohtori Forstén toimi vahvasti lasten uimataidon edistäjänä - tällaista yksityistä toimeliaisuutta tarvitaan edelleen. Myös ne lapset on saatava mukaan, joiden vanhemmat eivät ehdi tai voi huolehtia uimataidon hankkimisesta. Luonnonvesissämme voi myös järjestää uimaopetusta, vaikka olot eivät olekaan yhtä tasalaatuiset kuin uimahalleissa.
Kenties kylpylöissä ja uimahalleissa pulikoimaan tottuneet lapset eivät hallitsekaan luonnonvesissä uimista? Kenties sisällä uiminen on tehnyt myös meistä aikuisista liian luottavaisia veden suhteen?
Muistan vielä, miten ukkini, joka oli hyvä ja vahva uimari, jaksoi varoittaa kylmistä lähteistä ja suonenvedoista, kun uimme Isossa-Valkeisessa. Ja muistan, miten arka uimari oli Kaavilla syntynyt mummoni, jonka lapsuuteen uiminen ei ollut kuulunut samaan tapaan kuin ukkini lapsuuteen Kuopionlahden rannalla ja tohtori Forsténin huvilalla Tyynelässä.
Kun Newquayssa katseli surffaajia, jotka päiväkauden telmivät aalloissa ja illalla kulkivat märkäpuvuissaan, laudat kainalossa majapaikkaansa lopen uupuneina mutta kasvot sisäistä valoa loistaen, tajusi, miten ihmeellistä on kisata elementtien kanssa. Surffaamisesta voi toden totta tulla elämäntapa, jonka rinnalla muu ei merkitse mitään. Kuten tyttäreni asian ilmaisi: "Kaikki unohtuu, kun vaan nappailee noita aaltoja."
Samaan tapaan kai ajatteli myös runoilija Elmer Diktonius, jonka jalanjäljissä olimme matkustaneet Cornwalliin. Diktonius koki romanssin Padstow'ssa vuonna 1921 - mutta en voi sanoa, kumpaa hän rakasti enemmän, maailman valtavinta ääntä, Atlantin kaikua rantakallioita vasten, vaiko brittiläistä neiti Mary Moorhousea.
Diktonius oppi Cornwallin hurjilla kalliorannoilla, että hyvä ja vahvakin uimari kunnioittaa valtameren voimaa ja suhtautuu nöyrästi omaan taitoonsa. Tämä sama kunnioitus olisi meidänkin syytä oppia ja opettaa lapsillemme, vaikka polskisimme vain lauhoissa sisävesissä.
Kirjoittaja on kuopiolaissyntyinen kirjailija.
