| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Ennen ja jälkeen painajaisnäkyjen
8.6.2010 0:01
Kirjoittajan kolumnit
Painajaisten ensimmäinen tuotantojakso ilmestyi yöohjelmistoon joskus tammikuussa.
Niissä unissa räpiköin hätätilassa. Katson kuinka jalkapallon MM-kisat vyöryvät vastustamattomasti eteenpäin, enkä itse saa mihinkään kykenemättömänä mistään kiinni. En ehdi katsomaan otteluja. En tiedä miksi, mutta ne vain lipeävät käsistäni, lipuvat silmistäni, päivä päivän - tässä tapauksessa yö yön - jälkeen. Alkulohkojen ensimmäinen kierros, toinen kierros...
Enkä minä ole menossa mukana. Sählään joka ikisen ottelun. Olen sivullinen ja hysteerinen.
AINA AAMUISIN olen huojentunut ja huolestunut.
Huojentunut siitä, että tuottajana oli vain hämärä alitajuntani. Huolestunut siitä, onko suhteeni jalkapallon MM-kisoihin muuttunut fundamentalistiseksi.
Iltaisin jalkapalloa katsellessani tarkkailen itseäni. Olenko sekoamassa? Olenko lajin vanki? Olenko futisnisti? Olenko muuttumassa jalkapalloksi?
Yleensä rauhoitun.
Koska yleensä jalkapallon seuraaminen rauhoittaa - ja painaa painajaiset villaisella.
MUTTA PERUSKYSYMYKSESTÄ en pääse levollisenakaan. Mikä jalkapallossa imaisee painajaisten puolelle? Mikä tekee turhasta tärkeän?
En osaa vastata. Tuskin kukaan osaa vastata. Hyvä niin. Joskus on helpottavaa rakastaa jotain tavalla ja rituaaleilla, joille yksikään sielutieteiden tohtori ei pysty laatimaan seikkaperäistä selvitystä ja selitystä.
Mestareiden liigan finaalia Inter Milan-Bayern München toljottaessani äkkäsin omakohtaisen oikun. Huomasin kesken kaiken, etten ihaillutkaan pelaajia, en Diego Militoa, en Wesley Snejderia, en näitä tykkejä, koneita ja taitureita, en Philipp Lahmia, en Arjen Robbenia.
Ihailin palloa.
Ihailin sen kykyä pysyä valloittamattomana. Hitto, nämä pelaajat ovat omistautuneet lajilleen, heille maksetaan miljoonia, evoluutio jalostaa heitä aina vain paremmiksi ja paremmiksi.
Silti he eivät ole kyenneet kesyttämään palloa.
He eivät saa sitä aina haltuun. He syöttävät sen usein minne sattuu. Jopa kahden metrin päässä tyhjästä maalista joku seitsemän miljoonan euron vuosipalkkaa kuittaava tyyliniekka ja mainosten pelle pystyy potkaisemaan nahkakuulan mahtiareenan toiseen sektioon.
Pallo on pelikenttien kuningas. Eikä luovu valtaistuimestaan koskaan. Jos luopuisi, jalkapallo lajina voitaisiin julistaa kuolleeksi.
JOSKUS NÄEN painajaisia valveillakin. Niin myös ennen Etelä-Afrikan turnausta. Takaraivossa pyörii häiriöraina.
Varmaa on, että me nautimme pelistä, spekuloimme tuloksilla ja jatkokaavioilla, ja suosikeistamme riippuen joko syljemme tai skoolaamme mestareiden kunniaksi.
Mutta miten on Etelä-Afrikan laita?
Onko tämä turnaus, julkisuusarvo ja rahan hupuloiminen toinen toistaan majesteettisimpiin stadioneihin tälle ristiriitojen ja rikollisuuden maalle hyvästä vai pahasta.
Mammuttikisojen lähihistoriassa on ankeita lukuja. Ateenan olympialaiset 2004 tuuttasivat omalta osaltaan Kreikan Euroopan syntisäkiksi.
Peking 2008 oli ovela ja surullinen kommunistisen autoritarismin peitetarina.
Miten sitä toivookin, ettei World Cup 2010 kääntyisi Etelä-Afrikalle painajaiseksi.
Kirjoittaja on Keskisuomalaisen urheilutoimittaja
