A A
Kolumni

Eräs raskasmielinen kierros talvisesta metsästä sähkösaunaan

14.1.2010 00:01
Anna Perho

Kirjoittajan kolumnit

Se oli vihaa ensi silmäyksellä. Yhdeksänvuotiaan konservatiivin varmuudella tiesin heti, että punaiset murtomaasukset eivät vain tule toimimaan. Nehän olivat muovia.

Ja mitä minä sanoin. Hävisin jokaisen hiihtokilpailun. En saanut palkinnoksi taipuvaa lyijykynää, jota olin himoinnut kuukausitolkulla. Sain jo haaleaksi jäähtynyttä mehua, jonka join kostein sukin. Mono oli irronnut siteestä, jalka monosta, paljaat varpaat upposivat syvälle hankeen, kun Hanna, Tanja ja V-P hiihtivät reippaasti ohitseni.

Kaipasin vanhoja suksiani. Ne olivat ainoat todella hyvä sukset, jotka minulla on koskaan ollut. Ne olivat isoisäni veistämät puusukset, joilla äitini oli jo hiihdellyt 50-luvun kansakoulussa.

Lukiossa hiihdin suoraan tupakkapaikalle. Se oli viimeinen kerta suksilla kahteenkymmeneenkahteen vuoteen. Päätin, että hiihto ei ole minua varten. Hiihto on niille, jotka juovat kahvetta. Minä juon lattea. Hiihto on tuulipukuihmisille. Ja siis tuulipuvut, haloo.

Hiihto on suurille ikäluokille. Eikö riitä, että maksan niiden eläkkeet ja joudun sietämään Juha Mietoa kansallissankarina? Pitäisikö vielä hiihtääkin?

Sitten käy niin kuin ihmiselle väistämättä käy. Ei ajeta avoautolla Pariisissa vaan tila-autolla kauppakeskuksen parkkihallissa. Ei asuta kibbutsissa vaan lainaturvavakuutetussa asunnossa, jossa ei ehdi olla, koska pitää olla töissä, jotta lainaturvavakuutusta ei joutuisi käyttämään.

Tällaisesta elämästä ei ole pitkä matka ladunvarteen. Nostan auton pyyhkijänsulat pystyyn, mikä on viimeinen naula nuoruuden huolettomuuden arkkuun.

Sukset ovat muovia ja siteet sellaiset, joista monot eivät taatusti irtoa, vaikka suksien pohjissa on niin paljon pitovoidetta, että amalgaamit pyristelevät irti hampaista.

Hiihdän syvälle metsään, joka on kuulemma suomalaisen henkinen koti. Siellä suomalainen ajattelee juuriaan - ja kompastelee niihin.

Ajattelen isoäitejäni, Hilkkaa ja Kirstiä. Jos he olisivat hiihtäneet, Hilkalla olisi ollut muovisukset. Kirstillä olisi ehdottomasti puusukset. Hilkka oli modernisti. Kirsti on säilyttäjä. Hilkka luki vain uusimpia kirjoja. Kirsti lukee vanhoja Apu-lehtiä. Hilkka heitti surutta pois kaiken, mikä vaikutti vähänkin vanhanaikaiselta. Kirstillä syödään vuonna 1968 purkitettua karviaishilloa.

Metsän tihetessä katson haikeana mäntyjä. Ajattelen, että ihminen on menettämässä ne ja sen mukana kaiken muun. Ihminen lähtee, muovisukset jäävät.

On se vain erinomaista juu, sanoo sisäinen kirstini. Se tarkoittaa osapuilleen sitä, että vedenpaisumus tuli, se on moro. Ennen oli ennen ja nyt on nyt, tiuskaisee hilkka. Tieteellä ja teknologialla rakennetaan paisumukselle pato.

Suksi luistaa, päässä tökkii. Kummat tässä maailmassa pärjäävät, hilkat vai kirstit? Tuleeko maailma paremmaksi, jos aina keksitään uutta ja kaikki vanha heitetään roskiin?

Tuleeko maailma paremmaksi, jos aina tarrataan menneeseen eikä heitetä mitään roskiin? Pitäisikö aina aukoa uusia latuja? Vai kiertää samaa lenkkiä? Valmistetaanko taipuvia lyijykyniä vielä?

Apeana lasken pyyhkijät alas. Tällaista hiihto on, latukoneen ja luonnon liitto, raskasmielinen kierros metsän kautta sähkösaunaan, kummassakin kaipuu toiseen.

Saunan jälkeen pakkaan sukset valmiiksi huomista varten.

Kommentoi artikkelia