| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Hurmoksen esimaku on nyt koettu, kisat voi siis aloittaa tosissaan
18.2.2010 0:01
Kirjoittajan kolumnit
Pohjoisamerikkalaiset ovat saippuaisen draaman mestareita. Studioilla eri puolilla mannerta tuotetaan päivästä ja vuodesta toiseen satoja ja taas satoja toinen toistaan imelämpiä tv-jatkumoita, jotka luonnollisesti aina päätyvät myös Suomen televisioon.
Samanhenkiset käsikirjoittajat ovat asialla myös joka toinen vuosi, kun tv-kanavat tekevät olympialaisista talvi- ja kesäkisoista koko mantereen asukkaiden viihdettä. Asialla ovat alansa todelliset taitajat, sillä yhtäkkiä pohjoisamerikkalaiset fanittavat jenkkifutiksen, koripallon, golfin ja baseballin lisäksi lajeja ja urheilijoita, joista eivät aiemmin ole kuulleetkaan.
Kyllä urheilusta kiinnostumaton perheenäitikin jää kisakoukkuun, jos hän keittiössä askaroidessaan jää katsomaan lyhyttä dokumenttia tuoreen olympiavoittajan ja hänen kehitysvammaisen isoveljensä suhteesta tai kuinka edelliskisojen sankarin maailma romahtaa, kun hän lentokentällä ollessaan näkee tv-kuvaa ulosajossa romuttuneesta autosta, jossa hänen sisarensa on loukkaantunut vakavasti. Tällä tarinalla oli onnellinen loppu, sisar selvisi ja toipuu. Ja urheileva sisar hakee kisoista lisäystä jo muistaakseni viisi tai kuusi olympiamitalia sisältävään palkintokaappiinsa.
Vancouverin kisojen alkupäivät ovat olleet kisaisännille elämää suurempaa juhlaa. Tv-kanavilta on ollut turha haeskella suoraa kuvaa Mika Poutalan toisesta luisteluyrityksestä, yhdistetystä tai hiihtokisoista.
Tätä kirjoitettaessa isäntämaalla on vähintään viisi mitalia, joista kaksi on kultaista. Se on ison ilon aihe, sillä kun Kanada isännöi kesäkisat Montrealissa 1976 ja talvikisat Calgaryssa 1988, näytti kultasarake nollaa.
Vancouverin kisojen kanadalaismitalistien suorituksia on näytetty CTV-pääkanavalla satoja kertoja päivässä. Kun käsikirjoituksessa on uusinnan paikka, katkeaa siinä ihan mikä tahansa ratkaisuhetki missä tahansa sellaisessa olympiakisassa, jossa oma poika tai tyttö ei tappele mitalista.
Olympialaisten kehitystä amerikkalaiseksi tv-draamaksi ei kannata ihmetellä, kun katsoo missä kisoja on viime vuosikymmenillä järjestetty. Montrealin jälkeen 1980 Lake Placidissa, 1984 Los Angelesissa, 1988 Calgaryssa, 1996 Atlantassa ja viimeksi ennen Vancouveria 2002 Salt Lake Cityssä.
Kaukana varsinaisen olympiakaupungin humusta, karhujen mailla täällä Whistlerissä, kansalliskiihko iskee myös pintaan. Kanadalaisille Vancouverin olympiakisat alkoivat todenteolla tiistaina illansuussa paikallista aikaa.
Maelle Rickerin voittama lautailun skicross-kulta räjäytti paikallisen sportbaarin asiakkaat hulluun voitontanssiin keskellä rauhallisinta myöhäisiltapäivän lounasaikaa. Se oli kuitenkin pientä. Hyvin pian sen jälkeen asianmukaisesti Kanada-vaatteisiin sonnustautuneet asiakkaat, nuoret ja vanhat, rupesivat puhaltelemaan muodoltaan varmuusvälineitä muistuttavia Kanada-ilmapalloja, joita he sitten alkoivat hakkaamaan hulluna yhteen.
Myöhäinen lounastaja oli ihmeissään, mutta ei kauan. Yhtäkkiä sporttibaarin noin kymmenen televisiota alkoivat näyttää samaa kuvaa siitä, kun Sidney Crosby höntsäili kiekon kanssa. Se oli esimakua hurmoksesta. Team Canada oli lämmittelemässä ja aloittamassa Vancouverin talvikisojen jääkiekkoturnausta ottelulla Norjaa vastaan. Millään muualla ei ollut enää mitään väliä.
Kirjoittaja on Etelä-Suomen Sanomien urheilutoimittaja.
