| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Ihmiset ja jumalat
10.12.2009 0:01
Kirjoittajan kolumnit
Filosofi Platon asetti teoksessaan Valtio tiukat rajat sille, mitä jumalista saa kirjoittaa.
Platonin mukaan ihannevaltion ihmiset eivät saisi kuulla tarinoita jumaliensa inhimillisistä piirteistä, koska se rapauttaisi heidän moraalinsa. Jumalat tulisi kuvata pelkästään esimerkillisiksi ja hyviksi. Toisin sanoen vaikkapa Homeroksen kateelliset, pikkusieluiset ja riitelevät jumalat olivat valtiolle vaarallisia.
Platonin opit tuntuvat lievästi koomisilta, jos ajatellaan länsimaista nykykirjallisuutta.
Maallistuminen on tuottanut kirjallisen kulttuurin, jossa mistä tahansa voidaan kirjoittaa miten tahansa. Viimeinen suomalainen jumalanpilkkaoikeudenkäynti sijoittuu, kuten tiedämme, 1960-luvulle.
Mitäpä väliä sillä, kuinka jostakin Zeuksesta kirjoitetaan, miettii moni. Jos äijä haluaa singota salaman ihmisen päähän vain sen vuoksi, että tämä ponseilee hetkellisen ylpeyden vallassa tehtyään onnistuneen valloituksen naismaailmassa, niin ansaitseekin tulla kuvatuksi kateellisena ja himokkaana ukonrahjuksena.
Mutta entä jos edetään vähän matkaa personifioiduista jumalista ihanteiden, aatteiden ja ideoiden alueelle? Jos käsitetään vanhassa kirjallisuudessa esiintyneet jumalat vähemmän henkilöiksi ja enemmän jonkin puhtaasti aatteellisen symboliksi? Sen vertauskuvaksi, mikä liikuttaa ihmisiä syvemmällä tasolla ja saa heidät uhraamaan vapaa-aikansa tai jopa henkensä aineettoman päämäärän vuoksi.
Jos Platonin tarkoittamat jumalat ovatkin esikuvia, niitä, joita vajavainen ihminen tavoittelee, voidaankin jo kysyä, onko hyvä, että kaikesta voi kirjoittaa kuinka vain.
Satiiri, pilkka ja rehellinen farssi ovat kuuluneet jo antiikin ajoista asti esimerkiksi politiikan ja poliitikkojen käsittelytapoihin.
Tärkeily ja pöyhkeys ovat ominaisuuksia, joita ihmiseen helposti siunaantuu, kun hän saa rahtusenkin valtaa.
Korruptiota, nepotismia ja oligarkkisia liittymiä vastaan on aina taisteltu myös sanan säilällä. Tällöin ihminen, jota satirisoidaan, edustaa yleensä jotakin ideaa, vaikkapa valtiomieheyttä tai poliitikkoutta.
Näitä demokratian idean ilmenemismuotoja, poliittisia henkilöitä, on voitava käsitellä paitsi kipsikuvina myös ihmisinä. Se on yksi kansanvallan perusoikeus. Jos perustellusti, hyvin muotoillen esittää mielipiteensä esimerkiksi teatterikappaleen, poliittisen puheen, laulun tai satiirisen kirjoituksen muodossa, on oikeutettu ilmaisemaan punnitun mielipiteensä.
Mutta tämän oikeuden huomioon ottaen on vakavasti pohdittava, millä tasolla yksittäistä ihmistä saa käsitellä uusilla foorumeillamme, jotka ovat korvanneet antiikin aikaiset vapaiden miesten kokoukset.
Erityisen alhaisena nykyajan ilmiönä pidän sitä, että internetin keskustelupalstoilla suvaitaan nimetön kirjoittelu. Se ei ole demokratiaa. Entinen agora, jolla vaihdettiin mielipiteitä kasvotusten, on vaivihkaa muuttunut pimeän kadunkulman tönimisringiksi, jossa keskelle joutunutta saa monottaa niin paljon kuin raggarin sielu sietää.
Tai siis sielu ja sielu. Tekisi mieli nähdä nimettömät loanheittäjät jotenkin sielunsa menettäneinä olentoina. Jos Platon olikin oikeassa? Kun meillä ei ole ihannekuvia mistään, ihminenkään ei ole minkään arvoinen.
Kirjoittaja on kuopiolaissyntyinen kirjailija.
