EmediateAd
A A
Kolumni

Joulu ei tuonut rauhaa eivätkä raketit onnea uudelle vuodelle

2.1.2009 0:01
Kristiina Kouros

Kirjoittajan kolumnit

En ole hyvällä tuulella. En ole edes toiveikas. Eikä tämä kirjoitus tule piristämään kenenkään mieltä. Pahoitteluni etukäteen.

Ikuisesti pateettisen mielenlaatuni on entisestään synkistänyt kaksi asiaa: Khaled Hosseinin Afganistaniin sijoittuva romaani Tuhat loistavaa aurinkoa ja Israelin aloittamat ilmaiskut Gazaan. Molemmat yhdistyvät kristikansan rauhan ja toivon juhlaan. Pah...

Minua varoitettiin Tuhannen loistavan auringon raakuudesta. Luin sen ahmimalla, kuten useimmat Hosseinin lukijat. Tarina oli kieltämättä raaka, mutten voi sanoa, että se olisi järisyttänyt mieltäni. Ehkä se johtuu siitä, että olen työn puolesta tottunut lukemaan raportteja ihmisen julmuudesta. Tuskaa lievittää myös uskoni siihen, että yhtä lailla kuin pahoista ihmisistä löytyy hyvyyttä, löytyy myös hyvistä ihmisistä pahuutta. Ihminen ei ole hyvä tai paha, vaan hyvä ja paha.

Kirjan takakannessa on erään kriitikon lainaus: "Tämä jälkeen eivät uutisotsikot koskaan enää näytä samalta".

Tähän liittyy ahdistukseni. Kirja kuvasi kouriintuntuvasti sen, miltä äidistä tuntuu istua pelkoaan itkevien lasten kanssa neljän seinän sisällä, vailla sähköä ja ruokaa, kuunnella ilmaiskujen aiheuttaman rakettitulen vihellystä ja odottaa - kuolemaa.

Hemmetti soikoon, en lukiessani näitä kuvauksia joulukuun 27. päivänä varustautunut siihen, että kaksi päivää myöhemmin katselen suorana lähetyksenä kuolettavien pommien iskeytymistä Espoon kokoiselle pläntille, jossa asuu 1,5 miljoonaa asukasta. Sellaisella asukastiheydellä ei siviilejä seulota pois kuoleman tieltä. Kolmessa päivässä kuolleiden naisten ja lasten lukumäärä onkin noussut liki seitsemäänkymmeneen. Ja oman ilmoituksensa mukaan Israel on vasta aloittanut "kampanjansa".

##°!#°! (= voimasana), minä olen vain lukenut äitien tuskasta. Gazan sadattuhannet äidit elävät tuota tuskaa nyt ympäri vuorokauden. Ei siihen voi sanoa mitään.

Presidentti Ahtisaari puhui järjestönsä Crisis Management Initiativen vuosiseminaarissa pari viikkoa ennen kuin otti vastaan Nobelin rauhanpalkinnon. Elisabeth Rehn kysyi tilaisuuden päätteeksi naisten asemasta rauhanprosesseissa (tietenkin hyvin tilanteen tuntien). Ahtisaaren vastaus sisälsi lakonisen toteamuksen siitä, että kenties miehet eivät halua naisia mukaan rauhanrakentamiseen, koska he eivät halua rauhaa, ainakaan niin nopeasti kuin naiset.

En ole koskaan ollut erityisen vakuuttunut siitä, etteivätkö sodat kuuluisi naisten maailmaan - jos sellainen olisi olemassa. Hosseinin kirjan jälkeen, ja omia tuntojani viime päivien tapahtumiin peilaten olen vaihtamassa mielipidettäni. Äitinä olen varma, että olisin vähintäänkin hitaampi aloittamaan sodan ja nopeampi neuvottelemaan rauhan kuin maailman miehiset nykyjohtajat. Haluaisin kuitenkin uskoa siihen, etten koskaan kykenisi aiheuttamaan toiselle äidille sitä tuskaa, minkä kuolemaa huutava ilmaohjuksen vihellys jälleen kerran aiheuttaa.

Kirjoittaja on kuopiolaislähtöinen juristi ja Ihmisoikeusliiton pääsihteeri.

Kommentit

aitosavolainen kirjoitti 02.01.2009 16:57

"En ole koskaan ollut erityisen vakuuttunut siitä, etteivätkö sodat kuuluisi naisten maailmaan - jos sellainen olisi olemassa. Hosseinin kirjan jälkeen, ja omia tuntojani viime päivien tapahtumiin peilaten olen vaihtamassa mielipidettäni. Äitinä olen varma, että olisin vähintäänkin hitaampi aloittamaan sodan ja nopeampi neuvottelemaan rauhan kuin maailman miehiset nykyjohtajat. Haluaisin kuitenkin uskoa siihen, etten koskaan kykenisi aiheuttamaan toiselle äidille sitä tuskaa, minkä kuolemaa huutava ilmaohjuksen vihellys jälleen kerran aiheuttaa."

Sofi Oksasen Puhdistus kuvaa hyvin sen, mitä nainen joutuu sodassa kärsimään sikäli mikäli säilyttää henkensä. Ja mihin on alistuttava säilyttääkseen henkensä - ja jatkaakseen ihmissukua.

Panee miettimään. Ehkä Quantanamo on vain miehisen miehen loukattua omanarvon tuntoa. Ehkä naiset lopulta kantavat likaisimman kohtalon miesten aloittamissa sodissa.

 

samojedi kirjoitti 02.01.2009 22:08

Minä epäilen, voikohan sotaa tai politiikkaa jolla sotia synnytetään millään yhtenäisellä argumentilla yleistää siten että siitä voisi tehdä pelkästään sukupuoli kysymyksen.

Maailmassa on ollut poliittisia johtajia kuten Intian Indira Gandhi, Israelin Golda Meir,  Englannin Margaret Thatcher ja nyt vallassa olevista esm. Usa:n Condoleezza Rice ja Israelin Tsipi Livni.

Heitä yhdistää se,että he ovat olleet todella vaikutusvaltaisissa tehtävissä päättämässä maailman kansakuntien kohtaloista, sekä se että he ovat naisia ja myöskin se että he ovat olleet päättämässä sodankäynnistä.

Usa:n Condi ja Israelin Tsipi ovat päättämässä juuri Käynnissä olevasta Lähi-Idän konfliktista. Tsipi Livni on viimmekuussa julistanut vaalipuheissaan että hän kadimapuoluen johtajana tulee kaatamaan Hamasin soitilaallisin, taloudellisin ja diplomaatisin keinoin.

No tasapuolisuuden nimissä miehiä on aina ollut pilvinpimein samanlaisissa tehtävissä päättämässä vielä järkyttävimällä tavalla kansansa kohtalosta kuten esim. Zimbabwen Robert Mugabe.

Yritin vain tässä vaivihkaa osoittaa että yhtä tuhmia sitä ollaan maailman vallankahvoissa toisiamme kohtaan riippumatta siitä pienestä erosta, vaikka Kristiina Kouros on tullutkin  toisiin ajatuksiin.

Olisiko hänen lausumassaan sekin vaikutin että naisasianaiset eivät yleensä jätä käyttämättä tilaisuutta syyllistää puolta maailmanväestöstä koska milläpäs muulla yhtenäisellä argumetilla sitä näin suurta joukkoa sais muuten syyllistenpenkille.

Kansankynttilä kirjoitti 02.01.2009 23:28

Sain toimittajatyttäreltäni lahjaksi juuri tuon Khaled Hosseinin kirjan, tosin äänikirjana. Viisas tyttäreni tiesi, että niin paksu kirja ei tulisi minulta muuten ihan heti luettua kaiken kotityön keskellä. Kuuntelin sen muutamassa päivässä samalla, kun tein keskittyneenä kaikkea,mitä nyt perheen huoltoon kuuluu ja kas kummaa, kun sain kaikki pyykit silitettyä. (Ja niitä oli kertynyt iso pino.) Niin ahneesti kuuntelin tuota järkyttävää ja silmäni avannutta teosta.

Tuli heti tunne, että kaikki Suomen ysiluokkalaiset pitäisi saada lukemaan tämä kirja. Me emme vaan voi kuvitella sodan keskellä elävien ihmisten todellisuutta, vaikka minunkin vanhempani ovat niistä ajoista kertoneet. Kirja pakottaa eläytymään ihmiskohtaloihin niin vahvalla tunteella, että on kuin eläisi siellä heidän kanssaan. Ehkä uskaltaisimme vahvemmin pyrkiä edistämään rauhaa kaikkialla, jos meillä olisi tunnesiteitä ihmisiin, jotka ovat siellä jossakin. Kirjan luettuani minulle kävi niin, että aina lukiessani Afganistania koskevia uutisia mietin, miten se perhe siellä kokee juuri tämän tilanteen, josta nyt kerrotaan. He jäivät elämään mielessäni ystävinäni Afganistanissa.

Keskustelupalstan uudistuksen takia tätä artikkelia ei voi enää kommentoida. Halutessasi keskustella aiheesta voit avata keskustelupalstalle uuden viestiketjun.