| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Köyhän oikeus nauriisiin vai Lissabonin sopimus?
3.11.2009 0:01
Kirjoittajan kolumnit
Itä-Euroopasta kotoisin olevat romanikerjäläiset ja -katusoittajat eivät jätä minua rauhaan. Ei, eivät he häiritse kulkuani kadulla sen enempää kuin feissarit steissillä. Paljon pahempaa. He häiritsevät omaatuntoani.
Siitä lähtien, kun kohtasin ensimmäiset uurteiset kasvot ja maahanluodun katseen Helsingin kaduilla, olen ollut hämilläni.
Pessin & Mäkisen toimittamasta erinomaisesta Kerjääminen eilen ja tänään -kirjasta ei löydy helppoja vastauksia, mutta paljon mielenkiintoista aiheeseen liittyvää. Kuten se, että kerjäläisyyteen suhtauduttiin pitkälle 1500-luvulle saakka positiivisesti. Sitä pidettiin Jumalalle otollisena toimintana. Suomalaiskerjäläisten ammattikunnan väitettiin hallinneen Tukholman ammattikerjäläisyyttä 1600-luvulla. Suomessa koettiin kerjäläisyyden aallot sisällissodan vuonna ja 1930-luvun pula-aikaan. Köyhää ei rangaistu naurisvarkaudesta.
Historia on tietysti mielenkiintoista, mutta ei kerjäämisen läsnäolo historiankirjoituksen lehdillä tee sitä hyväksi tai oikeaksi tänä päivänä. Kerjäläisyys on aina kertonut yhteiskunnan epäkohdista ja niistä se kertoo yhä tänä päivänä. Kerjäläisillä itsellään on ollut harvinaisen vähän mahdollisuuksia vaikuttaa epäkohtiin tai muuttaa asemaansa, ja näin on edelleen. Inhimillistä ja yksilöllistä näkökulmaa ajatellen keskiajan ajattelijoiden mukaan moraalikäsky, jonka mukaan äärimmäisessä hädässä olevaa on ehdottomasti autettava, on perusteltu.
Kolikkoni melkein kilahtaa kylmässä maassa kyyhöttävän hahmon purkkiin.
Mutta korjaako kolikkoni yhteiskunnallista epäkohtaa vai tukeeko se kerjuun jatkumista? Jos annan kolikon, on kadulla kannattanut pyytää.
Jos moni muu antaa, on kaduilla pian kerjuupurkki poikineen. Homma toimii, ja paine yhteiskunnalliseen muutokseen vähenee. Kas, almun antajasta tuleekin epäoikeudenmukaisen yhteiskunnan ylläpitäjä. No enhän minä sitä halua. Kuljen ohi ja tunnen hämmennystä.
Itä-Euroopan romanit ovat kotimaissaan erittäin syrjittyjä. Ei ole epäilystäkään siitä, että he elävät pakottavassa köyhyydessä.
Lukutaidottomuuskin on yleistä. He ovat EU-kansalaisia ja oikeutettuja liikkumaan vapaasti. Heillä on oikeus saapua Suomeen ja oleilla täällä kolme kuukautta, jos he pystyvät elättämään itsensä. He pystyvät.
Kerjäämällä, soittamalla, ruusuja myymällä - jotkut onnekkaimmat löytävät hanttihommia, joista maksetaan vähän paremmin.
Lähtömaille romaneiden joukkomuutto muihin EU-maihin sopii mainiosti.
Etenkin kun vastaanottavien EU-maiden johtajat ja kansalaiset kohdistavat paheksuntansa kerjäläisiin. Oikea maali olisi lähtömaiden johtajat. Mihin käytettiin komission rakennerahastoista romanien elinolojen parantamiseen tarkoitetut 200 miljoonaa euroa yhdentymisvuosina? Lissabonin sopimus mahdollistaa tullessaan järeämmät toimet jäsenvaltiota vastaan. Käytetäänkö niitä, jää nähtäväksi.
Lopullisena todisteena moraalisesta ja älyllisestä hämmennyksestäni tunnustus: ostin hiljattain Istanbulin kadulla lapsikerjäläiseltä nenäliinapaketin ylihintaa, mutten edelleenkään ole heittänyt kolikkoa Suomessa kerjäävälle ihmisille, vaikka mieli tekisi.
Lokakuun lopulla Helsingissä oli arvioiden mukaan 20 romanikerjäläistä.
Kaupunki jyräsi heidän kehnot hökkelinsä maan tasalle. Sanomalehdessä oli kuva vanhasta pariskunnasta. Kaupungin linja on puhtaasti järkilinja. Tarpeettoman järjellinen. Pelottavan järjellinen. Julma.
Joko nyt heitän kolikon?
Kirjoittaja on kuopiolaislähtöinen juristi ja Ihmisoikeusliiton pääsihteeri.
