A A
Kolumni

Köyhyys ei ole harrastus

27.1.2010 00:01
Pasi Ahtiainen

Kirjoittajan kolumnit

Köyhäilystä on tullut uusi trendi. Eikä mikä tahansa trendi, vaan oikein megatrendi. Trendistä tulee megatrendi tarkalleen silloin, kun muotilehden toimittaja haluaa käsittelemälleen ilmiölle lisäpainoarvoa.

Köyhäilyä voi kuulemma harrastaa iloisesti ja muuttaa varattomuudesta johtuva synkistely positiiviseksi ajatteluksi. Voit puuhailla iltaisin edullisten käsitöiden parissa. Kulutushimon voi kyseenalaistaa ja olla ostamatta mitään. Positiivisesti puuhastellen saat hyvän omantunnon, koska köyhäillen kuormitat vähemmän ympäristöä.

Muotilehdissä köyhäily saadaan näyttämään mukavalta touhulta. Niissä hymyilevät ihmiset löytävät huippumuotia kirppareilta, asuvat sympaattisesti ränsistyneissä puutaloissa, käyttävät joukkoliikennettä ja tuunaavat vanhoja huonekaluja Strömsön ohjeiden mukaan.

Roskaa, sanon minä. Köyhyys ei ole mikään harrastus, vaan se on sitä kun ei ole rahaa. Eikä kukaan halua köyhyyttä vapaaehtoisesti kohdalleen. Se ei ole ilo kenellekään.

Kaupungin hyväosaisilla on vara harrastaa muodikasta köyhäilyä. Muut harrastavat perinteistä köyhää köyhäilyä. Siihen kuuluu asuminen vuokralla lähiöiden elementtitaloissa. Köyhille kirppareilla käyminen ei ole löytöretki, vaan pakko. Samoin joukkoliikenteen käyttö. Huonekaluja on mahdotonta kunnostaa ahtaissa kerrostalohuoneistoissa ja työkalut ovat kalliita.

Köyhät kuluttavat vähemmän, koska ei ole rahaa mitä kuluttaa. Ekologisuus toteutuu olosuhteiden pakosta, se ei ole mikään varsinainen arvovalinta.

Ihmiset ovat erinomaisia selittämään olosuhteet itselleen parhain päin; aivan kuin kaikki olisi omaa valintaa. Aivan kuin köyhyys olisi lifestyle, itse valittu elämäntapa.

Psykologiassa näitä selviytymiskeinoja kutsutaan coping-menetelmiksi, suomeksi itsensä narraaminen on käypä sana. Kun passiivinen tehdään aktiiviseksi, niin sen kanssa on helpompi elää. Köyhyys on ikävä, passiivinen olotila, johon on tahtomattaan joutunut. Köyhäily taas aktiivista toimintaa, jota voi itse kuvitella hallitsevansa.

Köyhäillessä ajattelemme olevamme aitojen ja alkuperäisten asioiden äärellä, vaikka todellisuudessa köyhäilemme, koska emme muuta voi. Keskikalja on aitoa, siinä missä shampanja snobbailijoiden litkua. Makaronilaatikko saattaa tuntua rehelliseltä ruualta, tosin vain siksi, ettei ole vara aterioida ravintolassa. Silloin kun ei pysty maksamaan kuntosalin jäsenyyttä, kuvittelee ulkona kävelyn parhaaksi kuntoilumuodoksi.

Ihmisenä köyhä on jotenkin rehdimpi ja hänellä on arvot kohdallaan. Hän tietää, että kaurapuurossa löytyy totuus. Vai tietääkö? Olisiko käynyt niin, että köyhä ei vain ole maistanut kaviaaria, eikä tiedä millaisia totuuksia siinä piilee? Entä jos aitous on vain sitä mihin on vara?

Köyhäilijöiden todellinen vakaumus punnitaan talouden kasvukaudella. Voi olla, että köyhäily jää vähemmälle, kun on taas vara shoppailla ja käydä ulkomailla. On naivia kuvitella köyhäilyn pelastavan sademetsät. Kulutus jatkuu entiseen tapaan heti laman jälkeen.

Kirjoittaja on kuopiolainen vapaa toimittaja.

Keskustelua aiheesta yx | 27.1.2010 10:17:05 Hyvin tarkasteltu ja suoriksi sanottu.
Kun perustarpeissa joutuu ylitinkimään,eikä menokuri ole kuin sana sanojen joukossa.Riittävä ravinto,asiallinen suojautuminen/asuminen pitää onnistua hyvinvoivassa Suomessa.Se ei ole kuin järjestelykysymys.Pelkillä sanoilla ja ohjeilla ei hoideta konkreettista... Vastauksia: 4 | Osallistu keskusteluun